Alli tokoilee – ajatuksia ”hitaasta” kisaamisen aloittamisesta

Allin piti aloittaa tokoileminen jo viime vuoden keväällä-kesällä, mutta silloin kuitenkin epäröin ja päätin venyttää aloittamista vähän. Kesä meni nomehommissa, joten tokoilu piti aloittaa syksyllä. En kuitenkaan saanut seuraamista kasaan (Alli keuli ja irtoili innoissaan + nomeseuraamisen vaikutus näkyi) ja kaukojen kanssa piti tehdä vielä töitä (etujalkailut). Niinpä koeuran aloittaminen jäi ja sen sijaan Alli kävi rallyssa alo+avo läpi, koska ne tuntuivat sopivammilta meille sillä hetkellä.

Sitten sain aikaiseksi ilmoittaa Allin tokoon Tornioon. Valmistautuminen oli melko ”lievää” verrattuna siihen, mitä se on joskus ollut. Lähinnä testailin vähän pitempää palkatonta seuraamista ja muutamien liikkeiden kokonaisuuksia sekä kehääntuloja ja aloituksia. Viimeisellä viikolla taisin treenata alkuviikosta, loppuviikosta en. Ei siis paniikkitreenaamista, koska tiesin, että Alli osaa asiat, vaikka jotain teknisiä puutteita sattuisi mukaan. Palkattomuus toki mietitytti, ei motivaation kannnalta, vaan sen kannalta, että kun nami/lelu jää tulematta, niin ettei Alli hämmenny tästä – siksi tein aina jotain pelkällä sosiaalisella palkalla, johon tuo ”aina onnellinen” reagoi hyvin.

Koe jännitti kuitenkin kovasti, olihan se ensimmäinen toko-koe Allin kanssa. Siitä huolimatta Alli tuntui kokonaisuutena oikein hyvältä: innokkaalta ja iloiselta mutta siitä huolimatta keskittyneeltä. Kaikki menikin hurjan hyvin, kehässä oli mukavaa ja Allilla kivaa – tuloksena hyvä koe ja hyvän kokeen tuloksena 200/200!

Marge kävi myös kehässä, mutta ei mennyt hyvin. Vanha vika hermostuneisuus iski ja Marge vinkui kovasti paikallamakuussa (malttaminen on todella vaikeaa, ollut aina). Ruutu oli ensimmäinen liike, eteenmeno vinoon, korjausta siihen, ruudussa liian taakse, korjausta eikä sitten mennyt maahan kuin kolmannella. Kehuin jne. tästä, mutta kuitenkin hermostuneisuus vei voiton ja Z:ssa istuminen jäi puuttumaan -> annoin lisäkäskyn ja kehuin siitä. Samoin kaukoissa tuli yksi lisäkäsky, joten senkin liikkeen nollasin kehuilla. Marge ei kuitenkaan oikein siitä edennyt, vaan oli vieläkin hermostuneen oloinen. Tämä tarkoitti siis sitä, että Marge ei pitänyt katsekontaktia, esitti rauhoittavia signaaleja ja alistumiseleitä.

Miksi näin – miksi Alli onnistui (ja on onnistunut yleisestikin), miksi Margen kanssa ei onnistu? Näiden koirien luonteissa on eroja: Alli on rohkeampi ja itsevarmempi koirana kuin Marge, joka on selvästi herkempi ja vähemmän rohkea. Alli pystyy keskittymään paremmin, on maltillisempi eikä yhtä ahne kuin Marge (joka ei pysty irrottamaan ajatuksiaan ruuasta kuin kovalla työllä). Margella on aika heikko itsehillintä enkä ole sille kovin hyvin opettanut luopumista ja malttia. Allille näitä on tehty enemmän (esim. nomessa), mikä on parantanut sen ”hermoja” (vaikka on näissä luontainen ero olemassa). Muutoin kasvatus on ollut samanlainen eli sellainen ”melko vapaa”, mutta mikään erityinen kuri ei ole ollut tarpeen, koska nämä molemmat ovat ”kilttejä” arjessa. Molempia on koulutettu erittäin paljon positiivisella vahvistamisella ja hyvin lievillä rangaistuksilla (ei ole ollut koulutusmielessä tarpeen), helppoja tapauksia sinänsä.

Luonneasiat poistettuna ero lienee ollut siinä, että Alli on saanut kehittyä rauhassa tokon suhteen. Nomessa Alli on edennyt nopeammin kuin Marge (tai muut koirani), mutta on se koulutettukin sinne paremmin (+ sopivat nome-ominaisuudet). Tokoon Alli meni ehkä juuri sopivaan aikaan eli silloin, kun kaikki oli ”valmista”. Ikää Allille oli kertynyt 2 v. eli kokemusta elämästä oli jo jonkin verran. Oli ehditty tehdä muissa jutuissa ”palkkaamattomuutta”, tokoasiat olivat jo piirtyneet aivojen hermoratoihin ja tietyt rutiinit oli saatu aikaan.

Tuntuu, että päätös aloittaa tokoilu vasta nyt oli erittäin hyvä, minun jännittämiseni ei päässyt vaikuttamaan suoritukseen, koska Alli oikeasti osasi ne asiat ja oli jo oppinut työskentelemään pitempiä aikoja. Nuorempana aloitettaessa liikkeet eivät olisi olleet näin varmat. Omat koirani ovat ihan hyväoppisia, mutta toistoja joutuu tekemään niiden kanssa oppimisen takaamiseksi. Vrt. ”Aivot” ja flow – tämänkin perusteella toistoja tarvitaan, jotta tilanne olisi automaattista koiralle. Ja koska noiden kanssa ei voi hinkata jatkuvasti asioita (eikä edes kannata oppimisen kannalta) ja muut lajit vievät oman aikansa treeneistä (ja aivojen kapasiteetista), turha kiirehtiminen on…turhaa.

Margen kanssa tuli tehtyä se virhe, että sen kanssa menin kokeeseen about samaan aikaan kuin muidenkin eli reilun vuoden vanhana / alle 2-v. Jollekin koiralle tämä sopii, mutta minun treenitavallani yhdistettynä herkempään koiraan se ei sovi. Sama näkyi Hellevin kanssa – liian nuorena kokeeseen. Jotenkin vain päähäni oli tarttunut tuo ”reilun vuoden ikäisenä alokkaaseen” ilman mitään järkevää perustelua, siitä oli tullut (huono) tapa. Margen kohdalla hämäsi se, että se oli ja on treeneissä oikeastaan aina iloinen ja innokas. Tähän vaikuttaa varmasti se, että se on erittäin ahne ja ruokahimo voi peittää alleen epävarmuutta. Ja kun kokeessa ei ruokaa tule -> epävarmuus pääsee esille helpommin.

Margen kohdalla olisi pitänyt antaa sille aikaa, vaikka se oli innokkaan oloinen, mutta alo-avo-kokeissa näkyi jo tämä epävarmuus, keskittymisen puute ym. juttuja, jotka kertoivat, ettei se ollut ihan valmis. Ja huono treenaaminen (= aina nakkia) yhdistettynä jännittyneeseen (= painostavaan) ohjaajaan ei sopinut sille. Koetilanteeseen yhdistyi jotain huonoa, joka näkyy vieläkin. Motivaatiosta ei sinänsä ole kyse, vaan palkkion odottamisen malttamattomuudesta sekä ”paineistumisesta”, kun kokeessa on tullut eteen liian suuria vaatimuksia, joihin Marge ei ole osannut (pehmeyttään ja liian vaikeaan tilanteeseen vietynä) vastata oikein.

Mitä tästä voi oppia? Kokeeseen mennään sitten, kun koira on valmis. Ei liian aikaisin, vaan silloin, kun hommat oikeasti sujuvat treeneissä. Tai sitten kokeeseen mennään sillä fiiliksellä, että siellä harjoitellaan ja mahdolliset virheet korjataan (ystävällisesti) – mutta tuosta ei ehkä ole kovin suurta hyötyä, ellei sitä oikeasti osaa ottaa harjoituksen ym. kannalta eikä koira voi tehdä sellaista virhettä, joka pilaa kouluttamisen tulosta. Ainakin herkemmän koiran kanssa maltillinen eteneminen on parempi kuin nopea. Eikä siitä hitaammasta etenemisestä näytä rohkeammankaan koiran kanssa olevan haittaa. Nyt vain pitää muistaa pitää maltti mukana ja treenata, siinä kun olen kovin laiska (aivojen syy tämäkin!).

Lukusuositus: Eagleman ”Aivot”, youtubessa https://www.youtube.com/watch?v=BvPu2kYstcg&list=PL88lJZZ6UJYvOhEemdW5hXtXWd8cH0p40

Allin tokoa ennen koetta: https://www.youtube.com/watch?v=b4PJvla5eUU

Tallennettu kategorioihin Omat koirat, Toko | Avainsanoina | Jätä kommentti

Mietintöjä Cruftsin pikareissusta

Pääsin osana Kennelliiton nuorisotoimikuntaa mukaan Cruftsiin tutustumaan heidän YKC-toimintaansa. Se tuntui toimivan hieman eri painotuksella kuin täällä, vaikka samoja piirteitä toki oli. Mm. kilpaileminen oli heillä isossa roolissa, mikä näkyi Cruftsissakin, kun siellä nuoret taitajat pääsivät esittämään taitojaa mm. tokossa ja agilityssä jonkinlaisissa mestaruuskisoissa.

Mutta niihin mietteisiin. Ensinnäkin reissu oli sen verran nopsa (johtuen päällekkäisbuukkauksesta), että käytännössä siellä tuli vain käväistyä. Jäi kuitenkin mieleen, että pitäisi käydä katsomassa noutajakokeita (flatteja…) siellä sekä uudelleen Cruftsiin. Se on valtava tapahtuma, messari on aika pieni siihen verrattuna. Putiikkeja riitti ja riitti, ei ehtinyt kuin vilkuilla siellä jotain. Kovasti olisi ollut hienoja ”jahtivaatteita” ja jalkineita tarjolla…hintataso ei olisi ollut paha. Birminghamissa majoituimme ihan keskustaan, jossa olisi ollut jos vaikka mitä kauppaa tarjolla (ja hieno ostoskeskus, jonne jäimme illalla vähän jumiin, kun etsittiin ruokapaikkaa).

Yleisiä havaintoja: liikenne oli aivan kaaosmaista ja ruuhkaista, ei hiventäkään siitä kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota muuten näkyi (love, dear). Kannattaa muistaa adapteri…kokolattiamatot ja hajusteet tulivat tutuiksi. Paikat olivat aika siivottomat, roskia todella paljon teiden varsilla ym., jotenkin yllättävän epäsiistiä. Ja omanlaistaan, liikenteen ajosuunnat, hanat, aamiainen jne. Pitää mennä paremmalla ajalla käymään, sellainen olo jäi.

Cruftsissa ehdimme katsoa vähän nuorten agilityä. Siellä oli hienoja working cockereita, ai että – todella mahtavia! Samoin ihania sekarotuisia ja yksi upea labbiskin näkyi. Hyvin nuoret ohjasivat ja poikiakin oli mukana kisaamassa. Katsoimme vähän myös tavis-agia, jossa medeissä myös hienoja sekoituksia sekä wockereita, maxeissa oli vain bortsuja. Tuli palo takaisin agiin, vaikka selkeästi meillä ei koskaan tule olemaan samanlaista keveyttä siinä kuin pitäisi olla (esim. turvallisuuden kannalta, että koira kestää ko. lajin, hyppytekniikka ja liikkumistapa sellainen, että koiran on helppoa tehdä sitä). Jos alkaisin harrastaa agia, ottaisin medikoiran, jotenkin niiden koko ja liikkuminen on sellaista, että se ei tunnu niin hajottavalta kuin maxien. Ajattelin, että voin harrastaa agia ts. mennä Margen (joka menee esim. A:lle niin, että se tömähtää, auts, hän on sellainen voimakas työskentelijä) kanssa matalilla rimoilla (ja Allinkin, ettei turhaan tule etuosalle kuormitusta), koska agi on kivaa, kun ei yritä saavuttaa sellaista, mitä ei voi saavuttaa. Tekee sitä sen takia, että koira pitää siitä.

Tokossa näimme luokan A suorituksia. Englantilainen käsi, tuttu juttu ja sitten koiraan sai koskea voimakkaastikin ennen liikkeitä, esim. painaa vähän maahan. Nenäliinatunnari, jossa etsittävä liina oli kuvioitu ja aina samassa paikassa, vähän outoa. Perussuorituksia tuossa luokassa, seuraavana päivänä olisi ollut jokin championship, jossa varmaan olisi ollut erilaisia suorituksia ja liikkeitä.

Ostin pari kirjaa ja tämä oli tähän mennessä luettuna (muutama kymmen sivua): Dog Food Logic. Alussa vähän psykologiaa, tuli ajatuksia koiranruokamarkkinoinnista (esim. somatic marker -> pitää tutkia). Lisäksi kognitiivista vinoumaa, vahvistusharhaa, post hoc, herkkyys negatiivisuudelle – heti ajatus, kun ”ennen vanhaan” tokossa ajateltiin, että ruotsalaiset pärjäävät aina, niitä pidetään heti hyvinä, pitäisi suomalaisillakin olla sinikeltainen puku päällä <- nyt tilanne on muuttunut Suomen hyväksi. Tai juuri ne väärät johtopäätökset, joita tehdään omien kokemusten perusteella – väärät syy-yhteydet.

Kiva oli lukea myös tutkimusten tärkeydestä ja niiden tekemisideasta (voi, muistoihin tuli heti kaikki opiskeluaikana tehdyt pienet tutkimukset ja raportit, joiden avulla harjaannutettiin oppimaan pois ”väärästä” tiedosta). Ja anekdoottien merkitys vs. tiede -> vaikka samaa tarinaa toistetaan tuhat kertaa, niin se ei tee siitä totta! Painotettiin ”EBM”-menetelmää eli faktoihin perustuvaa ajattelua (vrt. rosmariini aiheuttaa epilepsiakohtauksia, josta tuli ”totta”). Tai esim. ruokamerkkien esittelmät suositukset, miten koiraa tulee ruokkia ja joilla ei ole perusteluita. Paljon todella hyviä ajatuksia ja itselleni selkeni käsitys siitä, mitä ”systematic review” tarkoittaa – ne ovatkin the jutut, joita pitää lukea ja minä olen ajatellut, että ne ovat vain kivoja koonteja. Hups. Hyvä lainaus: Science is a long history of learning how not to fool ourselves. Tykkäsin kirjasta ja siitä, että en ole ollut väärässä (kognitiivinen vinouma ja emootiot heti vauhdissa…), kun olen ajatellut, että ihmisten tarinoiden syy-yhteydet eivät riitä minulle tai että haluan sitä tutkimusta taustalle. Tai sitten olenkin väärässä (äh, en halua olla).

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina | Jätä kommentti

Aiheutettu käytös vs. operantti käytös

Operantti kouluttaminen on tuttu käsite (tai ainakin paljon kuultu käsite). Sillä tarkoitetaan mm. koiran omaa aktiivisuutta kouluttamisessa, tapaa, jossa koira omalla käytöksellään yrittää saada palkkioita tai itsenäistä käytösten suorittamista. Yksi määritelmä on se, että operantissa kouluttamisessa koira toimii ensin ja sitten siitä tulee jonkinlaisia seuraamuksia. Aiheutettu käytös viittaa siihen, että koiran käytös saadaan jollain kouluttajan toiminnalla aikaiseksi. Eli aiheutetussa (joskus myös viitataan respondenttiin tai klassiseen ehdollistumiseen) käytöksessä jotain tapahtuu ensin ja sitten koira toimii. Ja tämän toiminnan jälkeen toki seuraa jotain, esim. koira saa palkkion. Isoin ero näissä on siis se, mitä tapahtuu ENNEN koiran käytöstä.

Klassiseen ehdollistumiseen liittyy kaava ärsyke – reaktio

Operanttiin ehdollistumiseen liittyy kaava edeltävä tekijä – käytös – seuraamus (käyttäytymisen ABC)

Esimerkkejä erilaisista koulutustavoista

Lähdetään liikkeelle ensin puhtaasta operantista kouluttamisessa, jossa koira toimii ja sitten se saa palkkion. Toki tässäkin on aina jotain olemassa ennen käytöstä (anetecedent, edeltävät tekijät), mutta kun ajatellaan koiran kouluttamista operantisti, edeltävät tekijät eivät ole esim. ohjaajan eleitä tai namilla ohjaamista. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä, joten ennen koiran käytöstä jossain tilanteessa on olemassa joitakin ärsykkeitä, esim. ohjaaja, ohjaajan treeniliivi, namit liivin taskussa ja naksu. Nämä voivat klassisen ehdollistumisen myötä alkaa liittyä johonkin koiran tekemiseen, esim. treeniliivi + katsekontakti ohjaajaan. Aluksi nämä ovat kuitenkin koiran silmissä neutraaleja (paitsi ruoka) eli pelkkä treeniliivin päälle pukeminen ei saa koirassa mitään erityistä reaktiota aikaan, se on vain vaate.

Otetaan esimerkiksi katsekontakti, joka on helppo opettaa koirille operantisti. Ollaan koiran kanssa paikassa x, ei tehdä mitään erityistä ja odotetaan, että koira vilkaisee ohjaajaa. Kun koira katsoo ohjaajaa, se kuulee naksun äänen (jos koira osaa sen) tai kehun (joka on opetettu koiralle, liittyy mukaviin asioihin ja palkkioon) ja saa palkkion. Ohjaaja muuttelee asentoaan ja paikkansa koiraan nähden ja palkitsee koiraa aina kun se katsoo ohjaajaa. Jos kontaktia haluaa muokata, voi palkitsemisen ajoittaa siihen, kun koira katsoo ohjaajaa silmiin tai kun koira katsoo ohjaajaa pitempään.

Katsekontaktin opettamisesta tulee aiheutettua, kun ohjaaja esim. naksuttelee suullaan saadakseen koiran katsomaan itseensä tai peruuttaa saadakseen koiran huomion kiinnitettyä itseensä. Näissä tilanteissa koira ei katso ohjaajaa ennen kuin ohjaaja on tehnyt ko. toimenpiteen, jolloin katsekontaktin ottaminen muuttuu aiheutetuksi – muutos koiran ympäristössä saa aikaan kontaktin ottamisen.

Toinen esimerkki on hyppyesteen opettaminen (esim. agilityssä). Operantissa tilanteessa ohjaaja on koiran kanssa esteen lähellä ja kun koira kiinnittää sattumalta huomionsa esteeseen, sitä palkitaan. Esim. koira kääntää katsettaan kohti estettä. Palkkion voi antaa esteen suunnasta (esim. heittää esteen suuntaan), jolloin primaarinen ja sekundaarinen vahviste tulevat samasta suunnasta. Sen jälkeen koiran pitää katsoa estettä tiiviimmin, ottaa askel kohti estettä, mennä esteen luokse ja mennä esteen yli.

Aiheutettua esteen ylittämisen opettamista on esim. se, kun ohjaaja on lähellä estettä (siivekettä) ja pitää namikättä siivekkeen toisella puolella. Koira kiertää siivekkeen ja menee samalla esteen yli, koska namit ovat siivekkeen toisella puolella. Vähitellen ohjaaja siirtää namikättä kauemmaksi, jolloin koira joutuu kiertämään esteen siivekkeen (ja menemään riman yli) yhä kauempaa. Tätä sanotaan joskus esteen tarjoamiseksi, mutta koska tässä käytös on alun perin aiheutettu, kyse on enemmän houkuttelusta kuin operantista opettamisesta.

Opetustavat

Opetustavoissa osassa on paljon apuja mukana (= ne ovat aiheutettuja, klassisen ehdollistumisen tulosta) ja osassa vähän apuja (=koira toimii ilman ohjaajan suurta vaikutusta, operantisti). Hyvin vähän apuja on käytössä puhtaassa vapaassa shapingissa ja silloin, kun kokonainen käytös voidaan napata (capturing). Jonkin verran apuja on käytössä silloin, kun käytetään erilaisia kohteita tai kun aluksi käytöstä on jollain tapaa hieman aiheutettu (esim. ohjaajan asema suhteessa koiraan tai ohjaajan liikkuminen). Enemmän apuja on käytössä silloin, kun kohteita liikutellaan (esim. kosketusalustaa liikutetaan, jotta koira menisi sinne tai käytetään seurattavaa kosketuskeppiä) tai ympäristöä muokataan selvästi (esim. käytetään koroketta apuna sivulletulossa) tai ohjaaja näyttää, mitä koiran tulisi tehdä (do as I do). Vielä enemmän apuja on käytössä silloin, kun koiraa aletaan ohjailla jollain tapaa, esim. käytetään fyysisiä esteitä (verkkopujottelu) tai namihoukuttimia.

Opetustavan valintaan vaikuttavat mm.

  • opetettava tehtävä (tekeekö koira sitä luonnostaan vai ei)
  • miten usein koira tekee ko. asiaa
  • voidaanko koiralle näyttää mallia asian tekemisessä ja olisiko mallista hyötyä
  • heikentääkö houkuttelu asian oppimista (esim. koira keskittyy vain namiin eikä siihen, mitä se tekee)
  • onko houkuttimesta eroonpääsy vaikeaa, jolloin sitä ei kannata käyttää
  • osaako kouluttaja suunnitella shaping-prosessin asian opettamiseksi
  • saako asiaa opetellessa tehdä virheitä, kokeilla vai onko tärkeää saada heti oikea toimintamalli aikaiseksi
  • miten paljon ympäristöä pitää muokata, jotta käytös saataisiin esille (esim. rajataan koiran liikkumistilaa)

Tärkeää kouluttamisessa on se, että asioita voi opettaa eri tavoilla ja käyttää erilaisia menetelmiä erilaisissa tilanteissa. Jos opettaa paljon aiheuttamalla, voi koiran aktiivisuutta ylläpitää esim. temppujen opettamisessa sheippaamalla. Samalla ylläpitää omia opetustaitojaan.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Jalostusneuvojien jatkokurssilla osa 3

Sunnuntai alkoi epigenetiikka-asialla, erittäin kiinnostavaa! Siihen virittäydyttiin perusgenetiikan kautta. Mielenkiintoinen oli mm. Prader-Willi ja Angelman syndrooma, jossa vika kromosomi 15:ssa aiheuttaa erilaiset oireet riippuen siitä, kummalta vanhemmalta kromosomi on peritty. Epigenetiikka liittyy metyloitumiseen/asetyloitumiseen ja luennolla käytiinkin läpi tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän, esim. ruoka tai vitamiinit. Sitten esimerkkinä oli hiiret, joissa agouti oli joko päällä tai ei. Jos se ei ollut päällä -> hiiret olivat normaaleja ja jos oli päällä -> hiirillä oli diabetestä ja ylipainoa (yksinkertaistettuna).

Epigenetiikan vaikutusta käyttäytymiseen käytiin läpi mm. esimerkeillä rotista, joiden emät olivat huonoja poikasten hoitajia (emonhoitoon vaikuttaa yli 900 geeniä). Näiden poikaset olivat myös huonoja hoitajia. Samoin niiden rottien, jotka oli erotettu pienenä säännöllisesti emästään, poikasten poikasissa (F3) näkyi tämän erottamisen vaikutus (1). Tai kun F0-sukupolvi oli saanut sähköiskuja tietyn hajun yhteydessä -> vaikutus näkyi 2:ssa pelkona samalle hajulle (2). Koirien osalta esille tuli mm. MAOA-geenin ja sen metylaation yhteys luonteeseen (3).

Emänhoivan todettiin olevan tärkeä osa pentujen normaalia kehitystä, koska huono emänhoiva voi vaikuttaa myös tulevien sukupolvien luonteisiin. Hyvä emä turvaa pentujen normaalin kehityksen, ei ole normaalia, ettei emä halua hoitaa pentujaan (koska luonnossa tällaiset pennut kuolisivat -> luonnonvalinnan kautta tällaiset yksilöt eivät olisi päässeet levittämään geenejään eteenpäin).

Rekikoirista tuli (edelleen) uutta tietoa, koirien treenaamisen tarkkuudesta, miten ja milloin huippuvaljakkoa aletaan työstää arvokisoihin (jo vuosia ennen tärkeää kisaa). Alaskanhuskyistä puhuttaessa oli viittauksia Husonin ym. tutkimukseen (4). Jos mietitään urheilukoiria, niin rekikoirat ovat todellisia sellaisia, tarkka ruokinta, valinta jalostukseen, millaisia ominaisuuksia tarkkaillaan koirien juoksemisessa jne.

PK-koirien ja työkoirien (poliisikoirat) kohdalla tuli hyvin esille se, että tärkeää on myös se, millainen koira on arjessa. Koira on töissä x tuntia päivässä/viikossa ja loppuajan sen pitäisi kyetä elämään normaalia koiran elämää. Koiran pitäisi olla luonteeltaan siis ”normaali” koira, ei liian terävä tai epävarma, riittävän sosiaalinen jne. Samoja asioita siis tuli työkoirienkin kohdalla esille kuin mitä seurakoirienkin kohdalla, vaikka työtehtävät ovat kovin erilaisia.

1 http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006322310005767
2 https://www.nature.com/articles/mp2016250
3 https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/26784655
4 https://bmcgenet.biomedcentral.com/articles/10.1186/1471-2156-11-71

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina | 1 kommentti

Jalostusneuvojien jatkokurssilla osa 2

Koirien käyttäytymisestä ja luonteesta oli useampia esityksiä. Seurakoirien luonnetta käsiteltiin heti aluksi ja ajatuksena siinä oli se, että seurakoirien luonteella on suuri merkitys, vaikka niitä ehkä pidetään ”vain” seurakoirina. Koiran pitäisi olla sosiaalinen, seurallinen, ei saisi pelätä, pitäisi osata liikkua eri paikoissa jne. eli oikeastaan samat vaatimukset kuin käyttökoiriltakin odotetaan. Myös rohkeutta tarvitaan, sillä arkuus isommassa mittakaavassa tekee koiran elämän vaikeaksi, tulee mahdollisesti aggressiivistakin käytöstä. Eri roduilla on erilaiset alkuperäiset käyttötarkoitukset, mutta niistä huolimatta koiran pitää tulla toimeen nyky-yhteiskunnan tavallisissa tilanteissa.

Seurakoiran luonteen tulisi olla niin ”helppo”, että tavallinen ihminen pärjää sen kanssa eikä se vaadi valtavaa kouluttamista. Luonteen tulisi olla myös sellainen, että koira jättää mieluusti päätöksenteon ihmiselle, ei ala tehdä omia päätöksiä. Näistä tuli mieleen, että tosiaan, jos koiraa pitää totuttaa kaikkeen mahdolliseen, harjoitella kovasti käsittelyä jne., niin silloin ehkä jotain on mennyt koiran luonteen kohdalla pieleen. Jos koira on ns. normaali, ei pelkää ja on käsiteltävissä, heikompikin kouluttaja saa opetettua koiran käyttäytymään arjessa ja totutettua hoitotoimenpiteisiin eli kuten yleensäkin pitäisi pystyä koiran kuin koiran kanssa.

Seurakoirien jalostusmeriiteistä tuli hyvä huomio eli mitä ne ovat nyt? Aika usein ne ovat näyttelytulokset, vaikka oikeasti meriitin tulisi olla luonteessa. Hyvä tapa tutkia seurakoirien(kin) luonteita ovat MH-kuvaus ja käyttäytymisen jalostustarkastus, joihin koiraa ei tarvitse treenata eivätkä ne ole koiralle (yleensä) liian vaativia tilanteita. Seurakoirien osalta ajattelen itsekin, että luonne ja terveys ovat tärkeimmät asiat, sitten tulee vasta näyttelymenestys (joka on aina viimeisenä listalla jalostuskoiran valinnoissa, minun mielestäni). Ja mielestäni jos valittavana on koira, jolla on näyttelyistä sertejä tai koira, jolla on perusnäyttelytulos ja esim. rodunomaisesti suoritettu MH-kuvaus -> näistä parempi jalostusyksilö seurakoiraksi on jälkimmäinen, koska sen luonteesta on enemmän tietoa.

Paimenkoirista käytiin keskustelua mm. siinä mielessä, että mikä on ”oikea” paimenkoira. Meillä on voimakas painotus paimenkoirissa bordercollieissa ja working kelpieissä, jotka ovat yleensä silmäkoiria. Sitten on muita paimenkoiria, joissa on mm. kroppakoiria. Keskustelussa tuli hyvin esille erilaisia ajatuksia paimenkoirista ja niiden työskentelystä, millaista pidetään oikeantyyppisenä ja miten eri tavalla paimennusta voidaan katsoa. Näiden jälkeen oma ajatukseni on se, että jos koirarodussa ei paimenominaisuuksia ole (esim. ”paimennusgeenejä” vrt. 1- 3), niin en itse tällaisen rodun kanssa alkaisi paimennusta testailla. Jos rodussa on paimenen vikaa, sen voisi testata (helpolla) paimennustaipumustestillä, jossa saa jotain tietoa koirasta. Joissakin tilanteissa voisi erityyppisestä paimenesta kuin bc tai wk olla enemmän hyötyä ja esim. lappalaiskoirien paimennuksesta olisi mukava saada lisää tietoa (kun niitä on kai siihenkin käytetty enemmän aikanaan, millaisia ovat olleet silloiset koirat ja miten koiria voisi edelleen käyttää). Bc ja wk taas ovat tietyntyypisissä tilanteissa erinomaisia paimenkoiria, isot laumat jne. Se oli itselleni uutta, että maailmalla näyttely-kelpiet ovat selkeässä vähemmistössä working kelpiehin verrattuna.

Laumanvartijakoirista tuli itselleni selkeämpi kuva, vaikka joskus aikaisemminkin olin ollut LGD-luennolla (Teet Otstavel). Näillä koirilla pitäisi oman reviirin ulkopuolella olla suuri kynnys osoittaa uhkaavaa käytöstä kuin omalla reviirillä. Täten esim. luonnetesti ei ehkä sovi testaamaan laumanvartijan puolustushalua. LGD:llä ei ole metsästyskäyttäytymisketjussa selkeää siirtymää tilanteesta toiseen, vaan osat voivat esiintyä yksittäisinä. Leikkikäyttäytyminen suunnataan aina toisiin koiriin, ei muihin eläimiin. Koiran reviiri voi olla todella laaja, esim. se alue, jossa yleensä käydään tekemässä sama lenkki. Puolustuskäyttäytyminen EI saisi alkaa nuorella koiralla, alle vuotiaana, koska silloin se perustuu pelkoon/epävarmuuteen. Tämä hyvä pointti muidenkin koirien kohdalla, nuoren koiran ei kuulu vielä osata puolustautua, sehän on pentu/reviiritön/ei lisääntymisikäinen jne. eli syy puolustautumiseen nuorena on usein pelko. Reviirin muodostuminen voi olla nopeaa, esim. koira menee hoitolaan itse häkkiinsä ja alkaa pitää sitä omanaan. Hoitajan olisi syytä viedä koira sinne ja osoittaa, että se on hoitajan aluetta, ei koiran reviiriä (jota täytyy puolustaa).

Tässä ensimmäisen päivän satoa, jatkoa seuraa vielä toisesta päivästä.

 

Linkki työkoiraprojektiin: http://www.workingdogproject.org/

https://www.kennelliitto.fi/kasvatus-ja-terveys/kennelliiton-jalostustarkastus

1 http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jbg.12234/full
2 http://www.journalvetbehavior.com/article/S1558-7878(09)00054-9/abstract
3 https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2253978/

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Jalostusneuvojien jatkokurssilla osa 1

Suomen Kennelliitto järjesti jalostusneuvojien jatkokurssin, jossa aiheet keskittyvät etenkin käyttäytymisen jalostustyöryhmässä kovasti kiinnostavaan aihepiiriin eli koirien luonteisiin. Parin päivän aikana saatiinkin erittäin hyvä katsaus koirien luonteista ja käyttöominaisuuksista sekä myös jonkin verran tietoa siitä, miten näitä ominaisuuksia voisi olla mahdollista jalostaa. Tässä jotain huomioita esityksistä ja keskusteluista, muistiinpanoistani ja mahdolliset asiavirheet ovat siis minun virheitäni.

Tilaisuuden aluksi oli kaksi luentoa koirien terveydestä, mm. tuki- ja liikuntaelimistöstä sekä sisätaudeista (http://elainystavasilaakari.fi/). Ykkösenä koirissa on terveys – jos koiran terveys prakaa, ei sitä voi myöskään käyttää töihin tai jalostukseen. Huono rakenne vaikuttaa suoritukseen; koira ei pysty tekemään hyvää fyysistä suoritusta, jos rakenne ei toimi. Kivusta puhuttiin myös, sen tunnistaminen on vaikeaa ja koira peittää sen, voi tehdä innostuneena suorituksia vaikka on kipeä. Vasta kova kipu estää suorittamisen, voi tulla aggressiivisuutta ihmistä kohtaan, ylivireyttä, hermostuneisuutta jne.

Lonkista puhuttiin myös, C-lonkka ei enää ole terve ja siihen voi tulla nivelrikkoa (kontrolloitava koiran tilaa, ettei pahene ennen aikojaan, D:hen tulee varmasti, ei käyttökoira). Eriparilonkat vs. yhtä huonot lonkat -> eriparilonkista huono oireilee ja tulee esille, että on ongelma, kun taas yhtä huonot lonkat ovat ”tasaisesti huonot” ts. ei niin selkeää oireilua. Venäjänvinttikoirilla on yleisesti tiukimmat lonkat, käytetään tutkimuksissa verrokkirotuna (esim. http://www.uskbtc.com/about-kerries/health-genetics/use-of-ofa-pennhip/). Niitä ei kuvata kovinkaan paljon, mutta syynä on (ehkä) se, että lonkat ovat kauttaaltaan hyvät. Jos alkaisi tulla huonoja lonkkia -> pitäisi alkaa kuvata, koska terveystilastot eivät pysy samoina (voi huonontua, parantua jne. tilanne). Malikoiden lonkkatilanne on viimeisten 15 v. aikana huonontunut. Seurakoirissa on paljon kuvaamattomia lonkkia ja joissakin roduissa puolet koirista on ”huonolonkkaisia” eli tilanteet voivat olla todella huonoja.

Kasvuaikana koiraa täytyy pitää (liikuttaa) rajoitetusti, jotta esim. löysä lonkka ei kehittyisi selkeästi huonoksi. Välikuvissa huonolonkkaista koiraa voi auttaa systemaattisella ja jatkuvalla fysioterapialla ja jumpalla (mutta jaksaako + tuleeko hyvä).

Rasituksesta: lihaskunto, kestävyys ja voima kasvavat 1-2 v. iässä, luusto n. vuoden iässä alkaa olla valmis. Tähän asti liikuttamisen pitää olla kontrolloidumpaa, ei äärisuorituksia, suoritustaso nousee vähitellen esim. agility (oma huomautus: eli jos ajattelee koiran parasta, kisatreeniä koiralle vasta lähempänä 2 v. ikää, jos haluaa edetä koiran kehittymisen mukaan). Ja jos pentu haluaa hajottaa itsensä, rymyää jne. <- rajoitetaan tätä, ei anneta kaahata hulluna aikuisten koirien kanssa kilpaa tai riekkua liukkailla pinnoilla.

Muista vaivoista mieleen jäi olkanivelen osteokondroosi, joka kannattaa karsia pois (leikatut koirat EJ:hin?), koska se voi ”levitä” kohta polviin jne. Kyynäristä muistaakseni todettiin, että 1-aste pois jalostuksesta, 2:sta ”tulee romu”. 1:ssä on jo nivelrikkoa, ongelmaa, kun se todetaan. Polvilumpioista todettiin, että luksaatiot pitää hoitaa eikä koirasta enää tule harrastuskoiraa, vaiva etenee ja tulee kulumaa. Huonoa etenkin, jos polvi luksoituu ja on huonot lonkat. Polven ristisideongelmiin liittyi kirurginen korjaus, ei jalostukseen sellaista koiraa.

Sisäelinpuolella mieleen jäi suolistomikrobien periytyminen emältä pennuille -> emän mahavaivat pitää saada kuntoon ennen pentujen syntymää, jottei huonomahaisuus tule pentuihinkin emältä. Atopiaa pidettiin voimakkaasti periytyvänä ja se ilmenee yleensä ennen 3 v. ikää. Täten kovin nuoria koiria ei kannata käyttää jalostukseen, koska moni (perinnöllinen) vika ja sairaus tulee esille vasta hieman vanhempana. Ruoka-aineallergia on harvinaisempaa kuin atopia. Hampaiden osalta tuli esille myös sama kuin mahassa eli emän hampaat pitää hoidattaa kuntoon ennen pentuja, jottei emä siirrä huonoa mikrobiflooraa pennuille. Uusi tuttavuus oli feokromasytooma, joka voi aiheuttaa hermostuneisuutta koirissa (esim. rotikoissa tätä ollut), alidiagnosoitu sairaus?

Tärkeä pointti tuli myös luennolla esille eli se, että terveyskyselyjä pitäisi teettää vanhempien, yli 5-vuotiaiden koirien kohdalla. Samoin myös se, että jos terveysriskejä ei tiedä (ts. tietoa ei ole terveydestä), sitä pidetään parempana kuin jos tietoa on ja jokin riski tiedetään olevan esim. jalostusyhdistelmässä. Kun kerrotaan, että yhdistelmässä on x ja x sairauksien riski vanhempien ja/tai niiden sukulaisten perusteella, niin se tuntuu vaarallisemmalta kuin jos vanhemmista ja/tai sukulaisten terveystietoja ei ole. Terveysriskejä on kuitenkin aina, tiedon puuttuminen ei riskejä poista.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Lisenssi tulee!

SPKL kertoi lisenssin tulevan pakolliseksi useille PK-liiton alaisille lajeille 1.1.2018.

http://www.palveluskoiraliitto.fi/palveluskoiraliitto/ajankohtaista/spkl-lisenssi-kayttoon-1.1.2018-alkaen.html

http://www.palveluskoiraliitto.fi/palveluskoiraliitto/ajankohtaista/miksi-spkl-lisenssi.html

Lisenssi tulee siis koskemaan monia kilpailijoita ja kokeissa kävijöitä, joten ei ihme, että tästä on noussut paljon keskustelua. Osa ihmisistä on päättänyt (tai on kertonut toimivansa näin, eri asia sitten todellistuus) olla ensi vuonna kilpailematta, koska he kisaavat vain harvoin ja tällöin koemaksun suuruus nousee suhteessa aiempaan huomattavasti. Lisenssimaksulla saa Palveluskoirat-lehden, mutta juttujen perusteella kovinkaan moni ei ole siitä kiinnostunut (samoin kuin eivät tunnu olevan kiinnostuneita Koiramme-lehdestä eli eivät koe tarvetta maksaa Kennelliiton jäsenmaksua). Lisenssi sisältää myös vakuutuksen, mutta sellainen taisi olla aiemminkin PK-liiton alaisissa tapahtumissa. Näistä molemmista on monenlaista mielipidettä ja ajatusta, joihin en sen kummemmin ota kantaa, vaan mietin asiaa kisaajan sekä kokeiden järjestäjän kannalta.

Lisenssimaksu tulee kieltämättä nostamaan harvakseltaan kilpailevan yhden koiran omistajan koemaksuja suhteessa enemmän kuin tiheämmin, useamman koiran kanssa tai useammassa lajissa kilpailevan maksuja. Täten 1-2 kertaa vuodessa kisaava voi miettiä, kannattaako lisenssiä maksaa juuri ko. vuodelle vai odottaisiko seuraavaan vuoteen, jolloin kokeita/kilpailuja voisi olla enemmän. Tai voi miettiä, että kävisikö 1-2 kerran sijaan useammassa kokeessa/kilpailussa tai ottaisiko mukaan jonkun toisenkin lajin, jottei lisenssiä tulisi maksettua ”turhaan”.

Lisenssimaksun ajatuksena lienee saada useampi ihminen osallistumaan kokeiden ja kilpailujen kustannusten maksamiseen kuin vain SPKL:n jäsenyhdistysten jäsenet? Jäsenyhdistykset maksavat SPKL:lle jäsenmaksua jäsenmäärän mukaisesti ja PK-kokeeseen osallistuvan pitää edustaa jotain SPKL:n jäsenyhdistystä. Tokossa ym. näin ei ole, joten nämä ihmiset eivät (ehkä) kuulu SPKL:n alaiseen yhdistykseen eivätkä täten ole mukana jäsenmaksujen muodossa ylläpitämässä SPKL:n toimintaa.

Jos miettii toimintaa tokon osalta, niin SPKL:llä on toimikunta ja sen alainen työryhmä, jotka hoitavat toko-asioita (säännöt, lomakkeet, kisakirjat, koulutusohjaajakurssit, liikkeenohjaus- ja koetoimitsija-asiat (esim. koulutusmateriaalien tekeminen), yhteys kennelpiiriin ja kokeiden järjestäjiin, koeohjeet, edustusjoukkue, tuomarikoulutus, tuomaripäivät jne.) sekä virkku.net, jossa tapahtuu kokeiden hallinta (anominen, ilmoittautumiset jne.). Töitä tokon eteen tekevät sekä liiton palkattu henkilökunta että joukko ei-palkattuja ihmisiä omalla ajallaan kulukorvausta tai ei mitään korvausta vastaan (toimikunta, työryhmä, tuomarit, koetoimitsijat, liikkeenohjaajat, kouluttajat, koetalkoolaiset jne.). Nämä kaikki ylläpitävät koe- ja kilpailutoimintaa.

Kilpailijat tokossa maksavat koemaksun, josta pieni osa menee SPKL:n toimintaan (häntäraha) ja loput kokeen järjestäjälle (ja voin kertoa, että voittoa ei tokosta juurikaan tule vrt. esim. agility tai näyttelyt). Ne ihmiset, jotka tokossa käyvät ”vain” kisaamassa, kustantavat esim. tokon osalta kolmella kokeella vuodessa SPKL:n toimintaa n. 10€ verran. Sillä ei paljoa saa aikaiseksi. Kilpailija, joka toimii esim. kerran koetoimitsijana ja kaksi kertaa liikkeenohjaajana, vaikuttaa koko tokon osalta koetoimintaa ylläpitävänä voimana merkittävästi. Hän mahdollistaa esim. kahden kokeen järjestämisen ja tätä kautta tuo omalle yhdistykselleen, muille tokoharrastajille sekä koetoimintaa ylläpitävälle PK-liitolle huomattavan panoksen myös rahallisesti, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, että kokeita voidaan järjestää.

Edelleen mielestäni jokaisen, joka jossain lajissa kilpailee, pitäisi osallistua kokeiden järjestämiseen edes joskus jollain panostuksella, esim. hoitaa kanttiinia, auttaa kehänrakennuksessa tms. – pienikin apu on tärkeää. Tokossa kaivataan aina liikkeenohjaajia ja koetoimitsijoita eivätkä ne hommat ole ylivoimaisia haasteita normaaliälyiselle ihmiselle, joka on lajiin perehtynyt. Mars kurssille ja talkoisiin siis, jos toko (tai jokin muu lajin) kiinnostaa kisamielessä, niissä hommissa oppii lajista paljon ja on hyötyä itsellekin harrastajana. Jos talkoolaisia / kulukorvauksella työskenteleviä ihmisiä ei koiramaailmassa olisi, tulisi koiraharrastuksesta selkeästi parempituloisten maailma, esim. yhden toko-kokeen hinta siten, että kaikki siinä tapahtuisi ilman talkootyötä/tuntipalkalla, olisi varmaan lähempänä sataa euroa kuin nykyistä hintaa. Kiitokset siis kaikille yhdistysten talkoolaisille panostuksesta koiramaailmassa!

Olen ymmärtänyt niin, että nyt halutaan lisenssin kautta toiminnan järjestämiseen (rahoittamiseen) myös niitä ihmisiä, joiden panostus esim. tokoon on pieni suhteessa saatuun hyötyyn (= saa osallistua kokeeseen, koetulokset tallennetaan tietokantoihin jne.). Ja tämä tapahtuu lisenssimaksun kautta. Vaihtoehtona lisenssille olisi ehkä ollut häntärahan korottaminen, jolloin kokeeseen osallistujat olisivat maksaneet kuluja suoraan suhteessa koekäynteihin. Tämä olisi kirpaissut harvakseltaan kilpailevia vähemmän kuin kertamaksuinen lisenssi. Mutta pääideana lienee se, että koulutus- ja koetoimintaa hyödyntäviä tahoja (kilpailijat, harrastajat) halutaan mukaan ylläpitämään tätä toimintaa, ei vain käyttämään sitä. Ajatusta kokeissa käymisen maksattamisesta kisaajilla ei voi suoraan tyrmätä, koska jonkun pitää maksaa myös kokeiden taustalla olevat toiminnat (suorat koekulut maksavat yhdistykset, välilliset kulut menevät nyt pääasiassa PK-liiton kautta). Lisenssistä ja maksun kohdentamisesta tulee varmaan vielä lisäinfoa, joten jäämme odottamaan niitä.

Ps. Kyllähän tämä itseäkin hieman harmittaa, mutta toisaalta olen maksanut monia koirapuolen jäsenmaksuja ja lehtitilauksia ym. vuosia ajatellen, että koiraharrastus on minun harrastukseni ja se maksaa kuten harrastukset maksavat.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Nomekausi lopussa

Kokeiden osalta nomekausi on nyt loppunut. Kauden tavoitteena oli saada Margelle toinen AVO1-tulos ja Allille taipparit läpi, osallistuminen junnumestaruuteen ja tilanteen mukaan startti alossa syksyllä. Lisäksi molemmat (no, Alli) pääsivät muutaman kerran mukaan metsästykseen, mikä tietysti on aina yksi kauden tavoitteista.

Margen osalta tavoite jäi saavuttamatta. Alkukaudesta Marge edelleen oli levoton passissa ja seuraamisessa, loppukaudesta nämä paranivat (koska kiinnitin niihin huomiota, palkkasin seuraamisesta ja passissa olosta eikä iän karttuminenkaan varmaan haitannut). Muutoin ongelmia oli vaihtelevasti eri asioissa: 2-markkeeraus ei oikein ottanut sujuakseen tai ohjattavuudessa oli sanomista. Kaksi kakkosta ja kaksi kolmosta saaliina. Näistä kakkosista harmitti eniten Tornio, jossa Marge missasi erittäin helpon markkeerauksen alussa, kun katseli taakseen eikä heittoa (enkä tiennyt tätä johtuen koeasetelmasta). Mutta tämä lienee Margen taso, voittajaluokka on kuitenkin sen verran vaativa, että sieltä meille hyviä tuloksia tulisi helposti johtuen tästä epätasaisuudesta suorittamisessa. Olisi pitänyt alkutreeneissä keskittyä enemmän itsehillintään sekä ohjattavuuteen (helpoilla, onnistuneilla ohjauksilla + palkkaamalla pysähtymisistä enemmän). Jatketaan kuitenkin treenejä, koska Marge tykkää niistä. Ja Marge on edelleen kiva koira, vaikkei koskaan saavuttaisi sitä toista ykköstä.

Alli-Pallilla puolestaan oli hyvä kausi, mikä tavallaan yllätti ja tavallaan ei. Alli kun on ollut koko ajan ”hyvä” nomessa (ja aika lailla muussakin, luonteestaan johtuen), vaikka pieniä ongelmiakin on ollut (mutta niin kuuluukin, ei kaikki aina suju helposti). Taipparit menivät läpi helposti, vaikka minua kovasti jännittikin. Junnumestaruudessa olin itse huono enkä toiminut rauhallisesti, kuten olisi pitänyt. Oletin, että Alli näkee ohjauksen, vaan ei nähnyt, joten se meni aika lailla vapaalla haulla. 2-markkeerauksessa muistamattomuutta ja treenin puutetta, joten sieltä toinen jäi. Sijoitus kuitenkin 4., joten sinänsä tyytyväinen koiraan, itseeni en.

Ilmoitin Allin kahteen nomeen syyskuussa ja molemmat kokeet menivät hyvin. Odotin kyllä, että Alli suoriutuu niistä – jos ei taidoilla, niin riista- ja työintonsa avulla. Alli kuitenkin tsemppasi oikein hyvin ja molemmista tuli ALO1-tulokset eli ensi vuonna Alli on Margen kanssa samassa luokassa. Alli on vähän ”erilainen nuori”, nomessa siinä on paljon samaa kuin Hellevissä eli itsehillintää, keskittymistä ja intoa työskennellä (mutta Helleviin verrattuna enemmän työskentelyn voimakkuutta ja itseluottamusta). Lisäksi itsevarmuutta, jota lisäsi sen metsästyksessä mukana oleminen (mm. haavakkojahdissa onnistuminen). Näiden takia päätin jo kesällä, että nomesta tulee Allin päälaji.

Tein virheen Hellevin kanssa ottamalla väkisin tokon ensisijaiseksi, vaikka Hellevi selvästi oli lupaava nomekoira (+ agilitykoira) ja se ehdottomasti olisi a) saavuttanut nomessa enemmän jos olisin treenannut nomea ja b) nautti nomesta enemmän. Lisäksi olisin nomen kautta saanut Helleviin itsevarmuutta ja sinnikkyyttä lisää myös tokoon. Harmittaa, mutta ehkä nyt osaan toimia paremmin. Allissa tosin on se ero, että se pitää kaikesta tekemisestä, mutta koska se on nomessa näyttänyt olevansa lupaava, haluan saada nomesta nyt enemmän.

Ajattelin, että Marge voi startata alkukaudesta ja Alli aloittaa sitten myöhemmin, jotta ehdin treenata sen kanssa ohjaukset mahdollisimman hyväksi. Katsotaan, miten käy.

Treeniajatukset jatkoon:

Marge

  • itsehillinnän vahvistaminen
  • monimarkkeeraukset (linja, erikseen)
  • ohjausristikoiden tekeminen ja suunnat siinä vahvaksi
  • pysähtymisestä palkitseminen
  • luoksetulosta palkitseminen
  • hajualueiden ylittäminen

Alli

  • ohjausristikoiden tekeminen
  • monimarkkeeraukset vähitellen helppoina
  • linjan vahvistaminen häiriöiden kanssa
  • hajualueiden ylittäminen
  • pillipysähtymisen ylläpitäminen
  • luoksetulosta palkitseminen

Onhan tuossa treenattavaa koko talveksi!

Allin alokas: https://www.youtube.com/watch?v=wZtAy9VxlDE&t=59s

 

Tallennettu kategorioihin Nome, Omat koirat | Jätä kommentti

Nomemietteitä – itsehillintää ja toistoja

Näin Allin nome-bebyytin tunnelmissa mietin jo tulevaisuutta ja jatkoa koulutuksen kannalta: mitä olen tehnyt Allin kanssa eri tavalla kuin aikaisemmin ja mitä aion tehdä eri tavalla jatkossakin. Sekä minkä asioiden ajattelen olevan tärkeitä nomen kouluttamisen kannalta. Ja mitä enemmän näitä asioita pystyy opettamaan operantisti ts. koira ”haluaa” tehdä ne, sitä varmemmin oletan koiran opetettuja asioita noudattavan.

Luopuminen

Luopuminen on ehkä se asia, joka nomessa on ollut minulla koulutuksen heikkous. Jos koira ei luovu haluamastaan, on sen ohjaaminen hankalaa. Esim. heitetään markkeeraus, joka jää muistiin. Koiran pitää muistaa heitto, mutta se ei pääse heti hakemaan sitä ts. koiran pitää luopua siitä saadakseen noutaa sen. Tätä en ole opettanut kunnolla aikaisemmin, en johdonmukaisesti nuoresta lähtien. Alkuopetus menee makupalan luopumisella (ei sama asia kuin kontakti, vaan kun namia ei oteta, niin sen saa). Sitten maahanlaitettu dami, sitten heitetty dami jne. Jätä-käsky näissä mukana kertomassa sitä, että ”ei vielä, mutta kohta” (tarvitaan ehkä nomessa joskus). Kun et hingi damille, saat hakea sen. Ei suurempia käskytyksiä, vaan koiran pitää itse malttaa ja sitten se saa noutaa.

Luopuminen asioista, dameista jne. tapahtuu koiran valinnan kautta – jos lopetat hinkuamisen, saat noutaa. Jos et, et saa noutaa. Tämä puolestaan kasvattaa itsehillintää ja keskittymistä (eli asioita, jotka flateilla ovat usein heikkoja). Aluksi helpot treenit (vaikka laitetaan nami paikallaistuvan koiran eteen ja kun koira istuu, se saa ottaa namin/nami annetaan kädestä tai kädessä olevalla namilla houkutellaan koiraa istuvasta asennosta pois ja kun se ei liiku, se saa namin).

Seuraaminen

Seuraaminenkin on ollut minulle hankala pala nomea, koska toko-seuraaminen on niin erilaista kuin nome-seuraaminen enkä harjoittele nome-seuraamista ellei ole pakko. Nome-seuraaminen on ehkä helpointa opettaa lähelle hakeutumisen kautta, jota siirretään aina vain hankalimpiin ympäristöihin ja loppujen lopuksi maastoon. Taas haetaan koiran omaa halua pysyä ohjaajan lähellä ja tästä muodostetaan halutunlainen seuraaminen (+ käskysana, oikea paikka jne.).

Kun koira alkaa kivasti pysyä ohjaajan lähellä, lisätään tähän luopuminen. Heitetään dami – seurauttaminen – kun koira seuraa hyvin, pysähtyminen ja koira saa noutaa. Eli nouto seuraa aina asiallista seuraamista. Jos koira seuraa huonosti, mennään noudettavasta asiasta kauemmaksi eli palkkion mahdollisuus pienenee. Kun koira korjaa seuraamispaikkaa -> siirrytään lähemmäksi noudettavaa + koira saa noudon. Ja toki tähän voi yhdistää namilla palkkaamisen (vaikka koirat eivät aina noutamisen yhteydessä niitä haluakaan).

Paikallaolo ja rauhoittuminen

Nämä kaksi liittyvät luopumiseen. Paikallaoloa voi opettaa luopumisen kautta: koira paikalleen, nami esille ja sillä houkuttelua. Kun koira pysyy paikoillaan -> palkka koiralle. Tässä ajan pidentämistä ts. houkutin on pitempään esillä ennen palkitsemista sekä etäisyyden kasvattamista. Taas vaaditaan koiralta itsehillintää, koska se saa palkkion vain kun se ei yritä saada sitä. Houkutin vaihdetaan damiin, damin maahanlaittamiseen, heittoon jne.

Rauhoittumisen tarjoaminen erilaisissa tilanteissa on myös osa malttia. Koiran pitää oppia olemaan tekemättä yhtään mitään – ei helppoa. Tätä voi treenata siten, että on itse paikallaan ja palkitsee koiraa, kun sekin on aloillaan (esim. istuu tai makaa). Koiran ei tarvitse pitää kontaktia, vaan se vain on paikoillaan ja palkkioita tulee. Vähitellen koira alkaa tarjota tätä toimintaa ohjaajan ollessa aloillaan. Tilanteeseen liitetään käsky, vaikka ohjaajan paikoillaan oleminen on myös merkki rauhoittumisesta. Käskyä voi (ja pitää) käyttää sellaisissa tilanteissa, joissa koira ei tarjoa paikallaoloa (esim. koetilanteessa passissa olo). Koiraa palkitaan satunnaisesti sen ollessa paikalla. Vähitellen tämä siirretään treenitilanteisiin (esim. muut tekevät hommia ja oma koira on aloillaan saaden palkkaa) jne.

Räväkkä toiminta

Jotta hommasta ei tulisi ”laamailua” (= kammotus etenkin tokoilijalle), palkkaus ja toiminta itsessään saa olla reipasta ja räväkkää, ainakin välillä. Tarkoitus ei ole saada aikana passiivista istuskelijaa, vaan koira, joka tekee reippaasti ja sitten rauhoittuu. Tätä voi harjoitella esim. siten, että koiraa innostetaan leikillä, heitellään lelua tai koira saa saalistaa lelua. Sitten koira käsketään istumaan ja sen pitää istua rauhallisesti, jotta leikki jatkuisi. Koira oppii vähitellen säätelemään vireystilaansa nopeasta ja kiihkeästä rauhalliseen. Aluksi tätä tehdään neutraalissa paikassa ja siten, ettei koira ole liian kiihkeä (koska silloin se ei opi). Kun koira oppii jutun idean, lisätään kiihkeyden astetta kunnes koira pystyy innokkaankin leikin tiimellyksessä rauhoittumaan ja taas innostumaan (eli aivan kuten kokeessakin).

Pillikuuliaisuus

Pillin suhteen luotan toistoihin. Jos ja kun pilliä käyttää säännöllisesti palkkioilla vahvistettuna, olisi outoa, jos koira ei koetilanteessa reagoisi siihen _mitenkään_. Joten pillityksiä säännöllisesti arjessa palkittuna voisi olla tie pillikuuliaisuuteen. Ja treeneissä toki palkkioita pillin tottelemisesta – joko pillityksen avulla löytää damin, saa heiton, palkkion ohjaajalta jne. eli tapahtuu jotain koiralle merkityksellistä. 365-haaste auttaa asiasa ts. jos joka päivä pillittää pysähtymispillityksen ja luoksetulon (+ palkitsee niistä), voisi olettaa, että pillitys on iskostunut koiralle refleksinomaiseksi toiminnaksi. Kun lisäksi palkkaa koiraa treeneissä 1-5 pillityksen jälkeen (riippuen treenistä), niin pillin äänestä tulee koiralle positiivinen mielleyhtymä ja silloin koiran olettaisi noudattavan pilliä, jos se pillin äänen kuulee.

Yhteenveto

Nome on tasapainoilua itsehillinnän ja tekemisen suhteen. Jos koira haluaa hillitä itsensä, malttaa odottaa, koska vain sitä kautta koira saa tehdä jotain mukavaa, nomekin on hieman helpompaa kuin jos käskyttämisellä hillitsee koiraa. Talven tavoitteena on…

a) lisätä koirien pillikuuliaisuutta (ts. ehdollistaa pillittäminen riittävillä ja säännöllisillä toistoilla)
b) kasvattaa itsehillintää luopumisen kautta erilaisissa tilanteissa (esim. noutaminen, paikallaolo, ohjaus) ja tätä kautta tehtäviin keskittymistä
c) harjoitella seuraamista erilaisissa maastoissa

Tästä siis jatketaan harjoittelua:

Tallennettu kategorioihin Nome | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Jälkimietteitä

Pk-jälki on mielestäni yksi mukavimmista koiraharrastuslajeista. Saa olla metsässä, helppo harrastaa ja koirat tykkäävät. (Huonoja puolia mm. ötökät, etenkin kuumalla säällä ja hk:t, jotka haittaavat syksyistä jäljestämistä.) Olen tehnyt jälkeä kaikkien koirieni kanssa, enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Kaikkien kanssa pohjat jäljestämiseen on tehty vähän eri tavoin ja nyt keräsin tähän yhteenvedot eri tavoista ja mitä niillä saatiin aikaan.

Elvin kanssa tein nuorena verijälkeä eli mejää eikä Elvin kanssa tehty makkarajälkiä tms. ennen tätä. Nomea eli etsintää muulla tavoin tein toki heti nuoresta lähtien. Elvi oli hieman liian vauhdikas jäljestäjä, jota opettelin jarruttamaan jäljellä. Mejän jälkeen Elvin ollessa 6-vuotias aloitin PK-jäljellä kisaamisen, jossa ongelmana oli liiallinen vauhti ja keppien jääminen välille. Jarruttaminen ja kepeistä parempi palkitseminen auttoivat asiaa ja Elvistä tuli valio sielläkin aika helposti.

Masu aloitti jäljestämisen myös mejässä, jossa aluksi oli enemmän hankaluuksia (jäljellä pysyminen ym.). Masun kanssa aloitin PK-jäljen tekemisen aikaisemmin kuin Elvin kanssa, muistaakseni ihan vain kävelemällä jäljen ja laittamalla sinne ruokaa/keppejä. Mutta pohjat oli tehty mejässä. Ongelmana PK:ssa taas liian kova vauhti ja keppien jättäminen. Jossain vaiheessa tein PK:ta ja mejää vähän vuorotellen kesällä eikä ollut suurikaan ongelma koiralle.

Selman kanssa muistiinpanojen perusteella olin tehnyt pohjia jonkinlaisilla namijäljillä (esim. http://pipap.net/ems/selma_maasto.htm). Sitten menin muutamien verijälkien jälkeen mejässä avoimeen luokkaan, jossa suorilta ykköset. Voittajaykköset tulivat PK-uran jälkeen helposti ja Selma oli ensimmäinen koirani, joka mejässä tuli suoraan ykkösillä valioksi. Mutta Selmalla puolestaan oli ongelmia PK-jäljellä: Selma mennä puksutti jäljestävän näköisenä vaikka ei ollut oikealla jäljellä. Tätä piti korjata sitten lisäämällä motivaatiota jälkeen (ruokakuppipalkka) ja tasaisen tuntuman pitämisellä. Keppien ilmaisussa oli tietysti myös sanomista, Selma ei ollut kovinkaan tarkka ja pyyhälsi helposti ohi niistä. PK:ssa Selma ei koskaan ollut luotettava, jäljellä tapahtui harhautumisia ja vauhtia oli turhan paljon.

Hellevin kanssa aloitin makkarajäljillä ja tein niitä ahkerammin kuin kenenkään muun kanssa. Ensimmäinen jälkikoe oli kuitenkin mejä, joka meni ihan hyvin – PK-jäljen pohjilla + riistainnolla. PK:ssa kisattiin vain muutaman kerran, JK3 saavutuksena – tottis oli se heikoin lenkki, joten siksi PK jäi. Hellevin kanssa tein keppijälkiä (lyhyt jälki, paljon keppejä) jossain vaiheessa aika paljon ja lopussa oli ruokakuppipalkka. Hellevi oli kokonaisuudessaan luotettavan oloinen jäljestäjä, johtuen myös varmaan rauhallisesta luonteestaan.

Marge teki hyvin innokkaasti makkarajälkeä nuorena, ei nyt samoja määriä kuin tosiharrastajat, mutta ehkä enemmänkin kuin Hellevi. Verijälkeä ei juurikaan ole tehty. PK-jäljellä jossain vaiheessa ongelmana oli siirtyminen metsään, kun namit jäivät ja nomea oli tehty paljon – nenä nousi ylös eikä kepeistä piitattu ollenkaan. En kyllä ollut niitä kovinkaan hyvin opettanut (ei keppijälkiä juurikaan), joten ei ihme, että kepit olivat turhia. Vähitellen ne ovat alkaneet tuntua tärkeiltä (ruokapalkkaus, ei leikkimistä paitsi viimeinen keppi) ja itse jäljestäminen on nyt kohtuullisen tasaista.

Alli on tehnyt hyvin vähän makkarajälkeä, oikeastaan siinä 3-6kk ikäisenä n. 20-30 sellaista ja sitten heti siirryin lyhyille keppijäljille (naksauttaminen kepeistä + leikki). Näitä ensimmäisenä syksynä tuli tehtyä ehkä kymmenkunta. Tänä vuonna olen tehnyt hyvin vähän jälkiä, alle 5, mutta jotenkin jäljestämisen idea on seljennyt Allin mieleen ts. Alli jäljestää löytääkseen keppejä. Vaikuttaa siis hyvältä.

Yhteenveto

Yhteenvetona ajattelen nyt niin, että opetan jäljestämisen nenänkäyttöharjoituksia tekemällä (esim. namietsintää sisällä ja ulkona) sekä tekemällä pennulle jonkin verran makkarajälkiä. Mutta sitten nuoren koiran (n. 6-8 kk) kanssa siirryn keppijälkeen, jossa kepit on motivoitu voimakkaasti -> saa aikaan sen, että koira jäljestää matalalla nenällä. Jäljen lopussa voi olla loppupalkka, jotta motivaatio pitempään jälkeen säilyy. Nuori koira voi myös käydä kokeilemassa verijälkeä. Ajatuksena on se,  että jäljestäminen on tapa löytää kepit ja koira ei löydä keppejä, ellei se jäljestä maavainuisesti -> koira oppii itse jäljestämään nenä alhaalla (+ alussa joitakin makkarajälkiä + namietsintää). Tavoitteenani ei ole FH tai suuret mestaruudet, joten keppijälki olisi koulutuksen pääpainopisteenä.

Toki jäljestämiseen vaikuttaa koiran luonne, kuten olen omissani huomannut: rauhallisempi ja keskittyväisempi kaveri on helpompi saada jäljestämään rauhallisesti ja pv. Ja omalla ohjauksella on merkitystä, liinankäyttö ja nopeuden säätely ovat tärkeitä asioita. Mutta PK-jäljen pohjia ajattelen nyt tekeväni enemmän keppien kautta sekä siten, että koira itse hoksaa etsiä niitä nenä alhaalla, makkarajälkien tallaaminen kun on niin tylsää…

Margen jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=b6oImIwKdo4

Allin jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=75NiXqyAXio

Tallennettu kategorioihin Omat koirat, Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti