Lisenssi tulee!

SPKL kertoi lisenssin tulevan pakolliseksi useille PK-liiton alaisille lajeille 1.1.2018.

http://www.palveluskoiraliitto.fi/palveluskoiraliitto/ajankohtaista/spkl-lisenssi-kayttoon-1.1.2018-alkaen.html

http://www.palveluskoiraliitto.fi/palveluskoiraliitto/ajankohtaista/miksi-spkl-lisenssi.html

Lisenssi tulee siis koskemaan monia kilpailijoita ja kokeissa kävijöitä, joten ei ihme, että tästä on noussut paljon keskustelua. Osa ihmisistä on päättänyt (tai on kertonut toimivansa näin, eri asia sitten todellistuus) olla ensi vuonna kilpailematta, koska he kisaavat vain harvoin ja tällöin koemaksun suuruus nousee suhteessa aiempaan huomattavasti. Lisenssimaksulla saa Palveluskoirat-lehden, mutta juttujen perusteella kovinkaan moni ei ole siitä kiinnostunut (samoin kuin eivät tunnu olevan kiinnostuneita Koiramme-lehdestä eli eivät koe tarvetta maksaa Kennelliiton jäsenmaksua). Lisenssi sisältää myös vakuutuksen, mutta sellainen taisi olla aiemminkin PK-liiton alaisissa tapahtumissa. Näistä molemmista on monenlaista mielipidettä ja ajatusta, joihin en sen kummemmin ota kantaa, vaan mietin asiaa kisaajan sekä kokeiden järjestäjän kannalta.

Lisenssimaksu tulee kieltämättä nostamaan harvakseltaan kilpailevan yhden koiran omistajan koemaksuja suhteessa enemmän kuin tiheämmin, useamman koiran kanssa tai useammassa lajissa kilpailevan maksuja. Täten 1-2 kertaa vuodessa kisaava voi miettiä, kannattaako lisenssiä maksaa juuri ko. vuodelle vai odottaisiko seuraavaan vuoteen, jolloin kokeita/kilpailuja voisi olla enemmän. Tai voi miettiä, että kävisikö 1-2 kerran sijaan useammassa kokeessa/kilpailussa tai ottaisiko mukaan jonkun toisenkin lajin, jottei lisenssiä tulisi maksettua ”turhaan”.

Lisenssimaksun ajatuksena lienee saada useampi ihminen osallistumaan kokeiden ja kilpailujen kustannusten maksamiseen kuin vain SPKL:n jäsenyhdistysten jäsenet? Jäsenyhdistykset maksavat SPKL:lle jäsenmaksua jäsenmäärän mukaisesti ja PK-kokeeseen osallistuvan pitää edustaa jotain SPKL:n jäsenyhdistystä. Tokossa ym. näin ei ole, joten nämä ihmiset eivät (ehkä) kuulu SPKL:n alaiseen yhdistykseen eivätkä täten ole mukana jäsenmaksujen muodossa ylläpitämässä SPKL:n toimintaa.

Jos miettii toimintaa tokon osalta, niin SPKL:llä on toimikunta ja sen alainen työryhmä, jotka hoitavat toko-asioita (säännöt, lomakkeet, kisakirjat, koulutusohjaajakurssit, liikkeenohjaus- ja koetoimitsija-asiat (esim. koulutusmateriaalien tekeminen), yhteys kennelpiiriin ja kokeiden järjestäjiin, koeohjeet, edustusjoukkue, tuomarikoulutus, tuomaripäivät jne.) sekä virkku.net, jossa tapahtuu kokeiden hallinta (anominen, ilmoittautumiset jne.). Töitä tokon eteen tekevät sekä liiton palkattu henkilökunta että joukko ei-palkattuja ihmisiä omalla ajallaan kulukorvausta tai ei mitään korvausta vastaan (toimikunta, työryhmä, tuomarit, koetoimitsijat, liikkeenohjaajat, kouluttajat, koetalkoolaiset jne.). Nämä kaikki ylläpitävät koe- ja kilpailutoimintaa.

Kilpailijat tokossa maksavat koemaksun, josta pieni osa menee SPKL:n toimintaan (häntäraha) ja loput kokeen järjestäjälle (ja voin kertoa, että voittoa ei tokosta juurikaan tule vrt. esim. agility tai näyttelyt). Ne ihmiset, jotka tokossa käyvät ”vain” kisaamassa, kustantavat esim. tokon osalta kolmella kokeella vuodessa SPKL:n toimintaa n. 10€ verran. Sillä ei paljoa saa aikaiseksi. Kilpailija, joka toimii esim. kerran koetoimitsijana ja kaksi kertaa liikkeenohjaajana, vaikuttaa koko tokon osalta koetoimintaa ylläpitävänä voimana merkittävästi. Hän mahdollistaa esim. kahden kokeen järjestämisen ja tätä kautta tuo omalle yhdistykselleen, muille tokoharrastajille sekä koetoimintaa ylläpitävälle PK-liitolle huomattavan panoksen myös rahallisesti, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, että kokeita voidaan järjestää.

Edelleen mielestäni jokaisen, joka jossain lajissa kilpailee, pitäisi osallistua kokeiden järjestämiseen edes joskus jollain panostuksella, esim. hoitaa kanttiinia, auttaa kehänrakennuksessa tms. – pienikin apu on tärkeää. Tokossa kaivataan aina liikkeenohjaajia ja koetoimitsijoita eivätkä ne hommat ole ylivoimaisia haasteita normaaliälyiselle ihmiselle, joka on lajiin perehtynyt. Mars kurssille ja talkoisiin siis, jos toko (tai jokin muu lajin) kiinnostaa kisamielessä, niissä hommissa oppii lajista paljon ja on hyötyä itsellekin harrastajana. Jos talkoolaisia / kulukorvauksella työskenteleviä ihmisiä ei koiramaailmassa olisi, tulisi koiraharrastuksesta selkeästi parempituloisten maailma, esim. yhden toko-kokeen hinta siten, että kaikki siinä tapahtuisi ilman talkootyötä/tuntipalkalla, olisi varmaan lähempänä sataa euroa kuin nykyistä hintaa. Kiitokset siis kaikille yhdistysten talkoolaisille panostuksesta koiramaailmassa!

Olen ymmärtänyt niin, että nyt halutaan lisenssin kautta toiminnan järjestämiseen (rahoittamiseen) myös niitä ihmisiä, joiden panostus esim. tokoon on pieni suhteessa saatuun hyötyyn (= saa osallistua kokeeseen, koetulokset tallennetaan tietokantoihin jne.). Ja tämä tapahtuu lisenssimaksun kautta. Vaihtoehtona lisenssille olisi ehkä ollut häntärahan korottaminen, jolloin kokeeseen osallistujat olisivat maksaneet kuluja suoraan suhteessa koekäynteihin. Tämä olisi kirpaissut harvakseltaan kilpailevia vähemmän kuin kertamaksuinen lisenssi. Mutta pääideana lienee se, että koulutus- ja koetoimintaa hyödyntäviä tahoja (kilpailijat, harrastajat) halutaan mukaan ylläpitämään tätä toimintaa, ei vain käyttämään sitä. Ajatusta kokeissa käymisen maksattamisesta kisaajilla ei voi suoraan tyrmätä, koska jonkun pitää maksaa myös kokeiden taustalla olevat toiminnat (suorat koekulut maksavat yhdistykset, välilliset kulut menevät nyt pääasiassa PK-liiton kautta). Lisenssistä ja maksun kohdentamisesta tulee varmaan vielä lisäinfoa, joten jäämme odottamaan niitä.

Ps. Kyllähän tämä itseäkin hieman harmittaa, mutta toisaalta olen maksanut monia koirapuolen jäsenmaksuja ja lehtitilauksia ym. vuosia ajatellen, että koiraharrastus on minun harrastukseni ja se maksaa kuten harrastukset maksavat.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Nomekausi lopussa

Kokeiden osalta nomekausi on nyt loppunut. Kauden tavoitteena oli saada Margelle toinen AVO1-tulos ja Allille taipparit läpi, osallistuminen junnumestaruuteen ja tilanteen mukaan startti alossa syksyllä. Lisäksi molemmat (no, Alli) pääsivät muutaman kerran mukaan metsästykseen, mikä tietysti on aina yksi kauden tavoitteista.

Margen osalta tavoite jäi saavuttamatta. Alkukaudesta Marge edelleen oli levoton passissa ja seuraamisessa, loppukaudesta nämä paranivat (koska kiinnitin niihin huomiota, palkkasin seuraamisesta ja passissa olosta eikä iän karttuminenkaan varmaan haitannut). Muutoin ongelmia oli vaihtelevasti eri asioissa: 2-markkeeraus ei oikein ottanut sujuakseen tai ohjattavuudessa oli sanomista. Kaksi kakkosta ja kaksi kolmosta saaliina. Näistä kakkosista harmitti eniten Tornio, jossa Marge missasi erittäin helpon markkeerauksen alussa, kun katseli taakseen eikä heittoa (enkä tiennyt tätä johtuen koeasetelmasta). Mutta tämä lienee Margen taso, voittajaluokka on kuitenkin sen verran vaativa, että sieltä meille hyviä tuloksia tulisi helposti johtuen tästä epätasaisuudesta suorittamisessa. Olisi pitänyt alkutreeneissä keskittyä enemmän itsehillintään sekä ohjattavuuteen (helpoilla, onnistuneilla ohjauksilla + palkkaamalla pysähtymisistä enemmän). Jatketaan kuitenkin treenejä, koska Marge tykkää niistä. Ja Marge on edelleen kiva koira, vaikkei koskaan saavuttaisi sitä toista ykköstä.

Alli-Pallilla puolestaan oli hyvä kausi, mikä tavallaan yllätti ja tavallaan ei. Alli kun on ollut koko ajan ”hyvä” nomessa (ja aika lailla muussakin, luonteestaan johtuen), vaikka pieniä ongelmiakin on ollut (mutta niin kuuluukin, ei kaikki aina suju helposti). Taipparit menivät läpi helposti, vaikka minua kovasti jännittikin. Junnumestaruudessa olin itse huono enkä toiminut rauhallisesti, kuten olisi pitänyt. Oletin, että Alli näkee ohjauksen, vaan ei nähnyt, joten se meni aika lailla vapaalla haulla. 2-markkeerauksessa muistamattomuutta ja treenin puutetta, joten sieltä toinen jäi. Sijoitus kuitenkin 4., joten sinänsä tyytyväinen koiraan, itseeni en.

Ilmoitin Allin kahteen nomeen syyskuussa ja molemmat kokeet menivät hyvin. Odotin kyllä, että Alli suoriutuu niistä – jos ei taidoilla, niin riista- ja työintonsa avulla. Alli kuitenkin tsemppasi oikein hyvin ja molemmista tuli ALO1-tulokset eli ensi vuonna Alli on Margen kanssa samassa luokassa. Alli on vähän ”erilainen nuori”, nomessa siinä on paljon samaa kuin Hellevissä eli itsehillintää, keskittymistä ja intoa työskennellä (mutta Helleviin verrattuna enemmän työskentelyn voimakkuutta ja itseluottamusta). Lisäksi itsevarmuutta, jota lisäsi sen metsästyksessä mukana oleminen (mm. haavakkojahdissa onnistuminen). Näiden takia päätin jo kesällä, että nomesta tulee Allin päälaji.

Tein virheen Hellevin kanssa ottamalla väkisin tokon ensisijaiseksi, vaikka Hellevi selvästi oli lupaava nomekoira (+ agilitykoira) ja se ehdottomasti olisi a) saavuttanut nomessa enemmän jos olisin treenannut nomea ja b) nautti nomesta enemmän. Lisäksi olisin nomen kautta saanut Helleviin itsevarmuutta ja sinnikkyyttä lisää myös tokoon. Harmittaa, mutta ehkä nyt osaan toimia paremmin. Allissa tosin on se ero, että se pitää kaikesta tekemisestä, mutta koska se on nomessa näyttänyt olevansa lupaava, haluan saada nomesta nyt enemmän.

Ajattelin, että Marge voi startata alkukaudesta ja Alli aloittaa sitten myöhemmin, jotta ehdin treenata sen kanssa ohjaukset mahdollisimman hyväksi. Katsotaan, miten käy.

Treeniajatukset jatkoon:

Marge

  • itsehillinnän vahvistaminen
  • monimarkkeeraukset (linja, erikseen)
  • ohjausristikoiden tekeminen ja suunnat siinä vahvaksi
  • pysähtymisestä palkitseminen
  • luoksetulosta palkitseminen
  • hajualueiden ylittäminen

Alli

  • ohjausristikoiden tekeminen
  • monimarkkeeraukset vähitellen helppoina
  • linjan vahvistaminen häiriöiden kanssa
  • hajualueiden ylittäminen
  • pillipysähtymisen ylläpitäminen
  • luoksetulosta palkitseminen

Onhan tuossa treenattavaa koko talveksi!

Allin alokas: https://www.youtube.com/watch?v=wZtAy9VxlDE&t=59s

 

Tallennettu kategorioihin Nome, Omat koirat | Jätä kommentti

Nomemietteitä – itsehillintää ja toistoja

Näin Allin nome-bebyytin tunnelmissa mietin jo tulevaisuutta ja jatkoa koulutuksen kannalta: mitä olen tehnyt Allin kanssa eri tavalla kuin aikaisemmin ja mitä aion tehdä eri tavalla jatkossakin. Sekä minkä asioiden ajattelen olevan tärkeitä nomen kouluttamisen kannalta. Ja mitä enemmän näitä asioita pystyy opettamaan operantisti ts. koira ”haluaa” tehdä ne, sitä varmemmin oletan koiran opetettuja asioita noudattavan.

Luopuminen

Luopuminen on ehkä se asia, joka nomessa on ollut minulla koulutuksen heikkous. Jos koira ei luovu haluamastaan, on sen ohjaaminen hankalaa. Esim. heitetään markkeeraus, joka jää muistiin. Koiran pitää muistaa heitto, mutta se ei pääse heti hakemaan sitä ts. koiran pitää luopua siitä saadakseen noutaa sen. Tätä en ole opettanut kunnolla aikaisemmin, en johdonmukaisesti nuoresta lähtien. Alkuopetus menee makupalan luopumisella (ei sama asia kuin kontakti, vaan kun namia ei oteta, niin sen saa). Sitten maahanlaitettu dami, sitten heitetty dami jne. Jätä-käsky näissä mukana kertomassa sitä, että ”ei vielä, mutta kohta” (tarvitaan ehkä nomessa joskus). Kun et hingi damille, saat hakea sen. Ei suurempia käskytyksiä, vaan koiran pitää itse malttaa ja sitten se saa noutaa.

Luopuminen asioista, dameista jne. tapahtuu koiran valinnan kautta – jos lopetat hinkuamisen, saat noutaa. Jos et, et saa noutaa. Tämä puolestaan kasvattaa itsehillintää ja keskittymistä (eli asioita, jotka flateilla ovat usein heikkoja). Aluksi helpot treenit (vaikka laitetaan nami paikallaistuvan koiran eteen ja kun koira istuu, se saa ottaa namin/nami annetaan kädestä tai kädessä olevalla namilla houkutellaan koiraa istuvasta asennosta pois ja kun se ei liiku, se saa namin).

Seuraaminen

Seuraaminenkin on ollut minulle hankala pala nomea, koska toko-seuraaminen on niin erilaista kuin nome-seuraaminen enkä harjoittele nome-seuraamista ellei ole pakko. Nome-seuraaminen on ehkä helpointa opettaa lähelle hakeutumisen kautta, jota siirretään aina vain hankalimpiin ympäristöihin ja loppujen lopuksi maastoon. Taas haetaan koiran omaa halua pysyä ohjaajan lähellä ja tästä muodostetaan halutunlainen seuraaminen (+ käskysana, oikea paikka jne.).

Kun koira alkaa kivasti pysyä ohjaajan lähellä, lisätään tähän luopuminen. Heitetään dami – seurauttaminen – kun koira seuraa hyvin, pysähtyminen ja koira saa noutaa. Eli nouto seuraa aina asiallista seuraamista. Jos koira seuraa huonosti, mennään noudettavasta asiasta kauemmaksi eli palkkion mahdollisuus pienenee. Kun koira korjaa seuraamispaikkaa -> siirrytään lähemmäksi noudettavaa + koira saa noudon. Ja toki tähän voi yhdistää namilla palkkaamisen (vaikka koirat eivät aina noutamisen yhteydessä niitä haluakaan).

Paikallaolo ja rauhoittuminen

Nämä kaksi liittyvät luopumiseen. Paikallaoloa voi opettaa luopumisen kautta: koira paikalleen, nami esille ja sillä houkuttelua. Kun koira pysyy paikoillaan -> palkka koiralle. Tässä ajan pidentämistä ts. houkutin on pitempään esillä ennen palkitsemista sekä etäisyyden kasvattamista. Taas vaaditaan koiralta itsehillintää, koska se saa palkkion vain kun se ei yritä saada sitä. Houkutin vaihdetaan damiin, damin maahanlaittamiseen, heittoon jne.

Rauhoittumisen tarjoaminen erilaisissa tilanteissa on myös osa malttia. Koiran pitää oppia olemaan tekemättä yhtään mitään – ei helppoa. Tätä voi treenata siten, että on itse paikallaan ja palkitsee koiraa, kun sekin on aloillaan (esim. istuu tai makaa). Koiran ei tarvitse pitää kontaktia, vaan se vain on paikoillaan ja palkkioita tulee. Vähitellen koira alkaa tarjota tätä toimintaa ohjaajan ollessa aloillaan. Tilanteeseen liitetään käsky, vaikka ohjaajan paikoillaan oleminen on myös merkki rauhoittumisesta. Käskyä voi (ja pitää) käyttää sellaisissa tilanteissa, joissa koira ei tarjoa paikallaoloa (esim. koetilanteessa passissa olo). Koiraa palkitaan satunnaisesti sen ollessa paikalla. Vähitellen tämä siirretään treenitilanteisiin (esim. muut tekevät hommia ja oma koira on aloillaan saaden palkkaa) jne.

Räväkkä toiminta

Jotta hommasta ei tulisi ”laamailua” (= kammotus etenkin tokoilijalle), palkkaus ja toiminta itsessään saa olla reipasta ja räväkkää, ainakin välillä. Tarkoitus ei ole saada aikana passiivista istuskelijaa, vaan koira, joka tekee reippaasti ja sitten rauhoittuu. Tätä voi harjoitella esim. siten, että koiraa innostetaan leikillä, heitellään lelua tai koira saa saalistaa lelua. Sitten koira käsketään istumaan ja sen pitää istua rauhallisesti, jotta leikki jatkuisi. Koira oppii vähitellen säätelemään vireystilaansa nopeasta ja kiihkeästä rauhalliseen. Aluksi tätä tehdään neutraalissa paikassa ja siten, ettei koira ole liian kiihkeä (koska silloin se ei opi). Kun koira oppii jutun idean, lisätään kiihkeyden astetta kunnes koira pystyy innokkaankin leikin tiimellyksessä rauhoittumaan ja taas innostumaan (eli aivan kuten kokeessakin).

Pillikuuliaisuus

Pillin suhteen luotan toistoihin. Jos ja kun pilliä käyttää säännöllisesti palkkioilla vahvistettuna, olisi outoa, jos koira ei koetilanteessa reagoisi siihen _mitenkään_. Joten pillityksiä säännöllisesti arjessa palkittuna voisi olla tie pillikuuliaisuuteen. Ja treeneissä toki palkkioita pillin tottelemisesta – joko pillityksen avulla löytää damin, saa heiton, palkkion ohjaajalta jne. eli tapahtuu jotain koiralle merkityksellistä. 365-haaste auttaa asiasa ts. jos joka päivä pillittää pysähtymispillityksen ja luoksetulon (+ palkitsee niistä), voisi olettaa, että pillitys on iskostunut koiralle refleksinomaiseksi toiminnaksi. Kun lisäksi palkkaa koiraa treeneissä 1-5 pillityksen jälkeen (riippuen treenistä), niin pillin äänestä tulee koiralle positiivinen mielleyhtymä ja silloin koiran olettaisi noudattavan pilliä, jos se pillin äänen kuulee.

Yhteenveto

Nome on tasapainoilua itsehillinnän ja tekemisen suhteen. Jos koira haluaa hillitä itsensä, malttaa odottaa, koska vain sitä kautta koira saa tehdä jotain mukavaa, nomekin on hieman helpompaa kuin jos käskyttämisellä hillitsee koiraa. Talven tavoitteena on…

a) lisätä koirien pillikuuliaisuutta (ts. ehdollistaa pillittäminen riittävillä ja säännöllisillä toistoilla)
b) kasvattaa itsehillintää luopumisen kautta erilaisissa tilanteissa (esim. noutaminen, paikallaolo, ohjaus) ja tätä kautta tehtäviin keskittymistä
c) harjoitella seuraamista erilaisissa maastoissa

Tästä siis jatketaan harjoittelua:

Tallennettu kategorioihin Nome | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Jälkimietteitä

Pk-jälki on mielestäni yksi mukavimmista koiraharrastuslajeista. Saa olla metsässä, helppo harrastaa ja koirat tykkäävät. (Huonoja puolia mm. ötökät, etenkin kuumalla säällä ja hk:t, jotka haittaavat syksyistä jäljestämistä.) Olen tehnyt jälkeä kaikkien koirieni kanssa, enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Kaikkien kanssa pohjat jäljestämiseen on tehty vähän eri tavoin ja nyt keräsin tähän yhteenvedot eri tavoista ja mitä niillä saatiin aikaan.

Elvin kanssa tein nuorena verijälkeä eli mejää eikä Elvin kanssa tehty makkarajälkiä tms. ennen tätä. Nomea eli etsintää muulla tavoin tein toki heti nuoresta lähtien. Elvi oli hieman liian vauhdikas jäljestäjä, jota opettelin jarruttamaan jäljellä. Mejän jälkeen Elvin ollessa 6-vuotias aloitin PK-jäljellä kisaamisen, jossa ongelmana oli liiallinen vauhti ja keppien jääminen välille. Jarruttaminen ja kepeistä parempi palkitseminen auttoivat asiaa ja Elvistä tuli valio sielläkin aika helposti.

Masu aloitti jäljestämisen myös mejässä, jossa aluksi oli enemmän hankaluuksia (jäljellä pysyminen ym.). Masun kanssa aloitin PK-jäljen tekemisen aikaisemmin kuin Elvin kanssa, muistaakseni ihan vain kävelemällä jäljen ja laittamalla sinne ruokaa/keppejä. Mutta pohjat oli tehty mejässä. Ongelmana PK:ssa taas liian kova vauhti ja keppien jättäminen. Jossain vaiheessa tein PK:ta ja mejää vähän vuorotellen kesällä eikä ollut suurikaan ongelma koiralle.

Selman kanssa muistiinpanojen perusteella olin tehnyt pohjia jonkinlaisilla namijäljillä (esim. http://pipap.net/ems/selma_maasto.htm). Sitten menin muutamien verijälkien jälkeen mejässä avoimeen luokkaan, jossa suorilta ykköset. Voittajaykköset tulivat PK-uran jälkeen helposti ja Selma oli ensimmäinen koirani, joka mejässä tuli suoraan ykkösillä valioksi. Mutta Selmalla puolestaan oli ongelmia PK-jäljellä: Selma mennä puksutti jäljestävän näköisenä vaikka ei ollut oikealla jäljellä. Tätä piti korjata sitten lisäämällä motivaatiota jälkeen (ruokakuppipalkka) ja tasaisen tuntuman pitämisellä. Keppien ilmaisussa oli tietysti myös sanomista, Selma ei ollut kovinkaan tarkka ja pyyhälsi helposti ohi niistä. PK:ssa Selma ei koskaan ollut luotettava, jäljellä tapahtui harhautumisia ja vauhtia oli turhan paljon.

Hellevin kanssa aloitin makkarajäljillä ja tein niitä ahkerammin kuin kenenkään muun kanssa. Ensimmäinen jälkikoe oli kuitenkin mejä, joka meni ihan hyvin – PK-jäljen pohjilla + riistainnolla. PK:ssa kisattiin vain muutaman kerran, JK3 saavutuksena – tottis oli se heikoin lenkki, joten siksi PK jäi. Hellevin kanssa tein keppijälkiä (lyhyt jälki, paljon keppejä) jossain vaiheessa aika paljon ja lopussa oli ruokakuppipalkka. Hellevi oli kokonaisuudessaan luotettavan oloinen jäljestäjä, johtuen myös varmaan rauhallisesta luonteestaan.

Marge teki hyvin innokkaasti makkarajälkeä nuorena, ei nyt samoja määriä kuin tosiharrastajat, mutta ehkä enemmänkin kuin Hellevi. Verijälkeä ei juurikaan ole tehty. PK-jäljellä jossain vaiheessa ongelmana oli siirtyminen metsään, kun namit jäivät ja nomea oli tehty paljon – nenä nousi ylös eikä kepeistä piitattu ollenkaan. En kyllä ollut niitä kovinkaan hyvin opettanut (ei keppijälkiä juurikaan), joten ei ihme, että kepit olivat turhia. Vähitellen ne ovat alkaneet tuntua tärkeiltä (ruokapalkkaus, ei leikkimistä paitsi viimeinen keppi) ja itse jäljestäminen on nyt kohtuullisen tasaista.

Alli on tehnyt hyvin vähän makkarajälkeä, oikeastaan siinä 3-6kk ikäisenä n. 20-30 sellaista ja sitten heti siirryin lyhyille keppijäljille (naksauttaminen kepeistä + leikki). Näitä ensimmäisenä syksynä tuli tehtyä ehkä kymmenkunta. Tänä vuonna olen tehnyt hyvin vähän jälkiä, alle 5, mutta jotenkin jäljestämisen idea on seljennyt Allin mieleen ts. Alli jäljestää löytääkseen keppejä. Vaikuttaa siis hyvältä.

Yhteenveto

Yhteenvetona ajattelen nyt niin, että opetan jäljestämisen nenänkäyttöharjoituksia tekemällä (esim. namietsintää sisällä ja ulkona) sekä tekemällä pennulle jonkin verran makkarajälkiä. Mutta sitten nuoren koiran (n. 6-8 kk) kanssa siirryn keppijälkeen, jossa kepit on motivoitu voimakkaasti -> saa aikaan sen, että koira jäljestää matalalla nenällä. Jäljen lopussa voi olla loppupalkka, jotta motivaatio pitempään jälkeen säilyy. Nuori koira voi myös käydä kokeilemassa verijälkeä. Ajatuksena on se,  että jäljestäminen on tapa löytää kepit ja koira ei löydä keppejä, ellei se jäljestä maavainuisesti -> koira oppii itse jäljestämään nenä alhaalla (+ alussa joitakin makkarajälkiä + namietsintää). Tavoitteenani ei ole FH tai suuret mestaruudet, joten keppijälki olisi koulutuksen pääpainopisteenä.

Toki jäljestämiseen vaikuttaa koiran luonne, kuten olen omissani huomannut: rauhallisempi ja keskittyväisempi kaveri on helpompi saada jäljestämään rauhallisesti ja pv. Ja omalla ohjauksella on merkitystä, liinankäyttö ja nopeuden säätely ovat tärkeitä asioita. Mutta PK-jäljen pohjia ajattelen nyt tekeväni enemmän keppien kautta sekä siten, että koira itse hoksaa etsiä niitä nenä alhaalla, makkarajälkien tallaaminen kun on niin tylsää…

Margen jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=b6oImIwKdo4

Allin jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=75NiXqyAXio

Tallennettu kategorioihin Omat koirat, Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Lajikouluttaja, eläintenkouluttaja…?

Eläintenkouluttajan ja lajikouluttajan (esim. toko-kouluttaja) toiminnassa on joitakin eroja, joita olen viime aikoina yrittänyt jäsentää mielessäni. Tästä asiaa tässä jutussa, josko se selventäisi minun ajatuksiani eroista sekä ehkä myös siitä, mitä eläintenkouluttamisessa vaaditaan.

Eläintenhoitajan ammattitutkinnosta löytyy eläinten kouluttamisen osaamisala, jonka suorittaneet käyttävät usein nimitystä ”eläintenkouluttaja” (virallisesti eläintenhoitajan AT, osaamisalana eläinten kouluttaminen). Tutkinnon tehnyt kouluttaja on osoittanut näytössä eläinten kouluttamisen osaamista vähintään kahdella eri eläinlajilla (sekä lisäksi ihmisten ohjaamista, asiakaspalvelua ym.). Tyypillisiä ovat koira, kissa, kani ja hevonen (vrt. Suomen Eläintenkouluttajien kouluttajalista). Eläintenkouluttajaksi aikova voi osallistua valmistavaan koulutukseen (vaikka Kannukseen)  tai tulla suoraan tutkintoon. Kokemusta eläimistä ja kouluttamisesta pitää kuitenkin olla jo valmiiksi, koska kouluttamista ja eläintenlukutaitoa ym. ei opi ihan hetkessä.

Koirien kohdalla lajikoulutuksia pidetään koirakerhoissa (yhdistysten koulutukset), koirakouluissa, erilaisissa seminaareissa, leireillä tai porukkatreeneissä. Näissä kouluttajina voivat toimia ketkä vain ts. ei säädellä, kuka saa kouluttaa, vaan koulutuksen järjestäjät päättävät kouluttajat. Taso ja koulutusosaaminen siis vaihtelevat paljon, vasta-alkajista huippuosaajiin.

Eläintenkouluttajan tutkinnon tehnyt on ainakin näytössä osoittanut koulutusosaamista tiettyjen kriteereiden mukaisesti. Näytössä voi kouluttaa monenlaisia asioita, riippuen eläinlajista sekä kouluttajan mieltymyksistä ja vahvuuksista. Tutkinnon tekeminen ei tietysti takaa sitä, että kouluttaja on huippuosaaja, mutta se on kuitenkin todistus siitä, että kouluttajalla on perusosaamista eläinten kouluttamiseen liittyen.

Miten lajikouluttaja ja eläintenkouluttaja eroavat toisistaan?

Mietin itselleni tuttua lajikoulutusta tokoa ja sinne tulevaa tyypillistä ”asiakasta” (esim. ryhmäkoulutus tai päivän mittainen koulutussessio). Kouluttajalla ei ole usein koulutettavasta koirasta paljonkaan lähtötietoja, ehkä rotu, nimi ja ikä. Mahdollisesti tietoa siitä, mitä koulutettava haluaa harjoitella. Aikaa koulutettavalle etenkään ryhmäkoulutuksissa ei ole paljon ja koulutuksen tulee näissä edetä koko ryhmän mukaan, ei vain yhden yksilön tarpeiden mukaan. Koulutusaika on usein rajoitettu ja lajikoulutuksissa halutaan yleensä käydä läpi ko. lajiin liittyviä asioita (esim. halutaan opettaa koiralle kaukokäskyjä). Täten muille asioille ei jää kovinkaan paljon tilaa.

Esimerkkitilanne: lajikoulutukseen tulee ylipainoinen koira, joka ei ole kovinkaan innostunut palkkioista. Sen seuraamista ja maahanmenoa halutaan paremmaksi. Koiran perusasentoon (pa) tuleminen on hidasta, pa on vino, seuraaminen laiskahkoa ja maahanmenossa tarvitaan käsiapua. Käytännössä mahdollisuudet hyvään seuraamiseen ja maahanmenoon ovat kaukana, koulutuksen pitäisi alkaa mahdollisesti ihan alusta (kontakti, palkkioiden arvo, koiran aktiivisuus, käytösten tarjoaminen, koiran ylipaino pois, kunto ylös jne.). Mutta koska ollaan lajikoulutuksessa ja aiheena ovat seuraaminen ja maahanmeno, näitä pitää yrittää parantaa, jotta koiran ohjaaja saisi sen, mitä ohjelmassa lukee ja mitä hän ehkä haluaa. Aika ei riitä siihen, että ehtisi käydä kaiken perusteellisesti läpi.

Jos ajattelen vain lajikoulutusta, mietin erilaisia kikkoja ja vinkkejä, joilla perusasentoa saadaan paremmaksi, seuraamiseen intoa superpalkalla ja maahanmenon palkkausta paremmaksi (alas maahan). Kikkojen ja vinkkien avulla tilanne paranee hieman. Ryhmätreeneissä ei oikeastaan syvempiin analyyseihin ole mahdollisuuksia, yksilötreenissä enemmän. Jos aikaa on enemmän, voi miettiä miksi koira ei ole innostunut työskentelemään, millaisia palkkioita sille annetaan ja miten ne annetaan, ylipainoasiaa voi käsitellä, lähdetään joissakin asioissa enemmän perusteista liikkeelle (esim. perusasento uusiksi), onko koira aktiivinen ja pitää kontaktia vai ennemin passiivinen, koulutusmenetelmien vaikutusta asiaan jne. Näillä kokonaisuutta saa parannettua, kun asiaa lähdetään työstämään enemmän perusteista lähtien.

Jos mietin tilannetta eläintenkouluttajana, alkaa tilanteen korjaaminen koiran ylipainosta ja sen kuntotilanteesta, miten hyvin koira liikkuu, onko sillä jumeja, luuston tilanne, selkä jne. Sitten koiran ruokinta, mitä ja milloin se syö, miten se saa makupaloja, leikkiikö koira, mistä palkkioista koira pitää, miten sille annetaan palkkioita, tekeekö koira yleensäkin ruuan/lelujen/kehujen eteen töitä, ymmärtääkö koira kehun merkityksen, osaako se luopua, virikkeellistäminen jne. Seuraavaksi koiran tunnetila koulutuksessa, onko se sopivan virkeä, eihän koira jännitä jotain ko. tilanteessa, onko taustalla jotain, jonka vuoksi koira ei koe oloaan rennoksi koulutuksessa, koiran perusluonne, onko tilanteessa häiriöitä, joihin koira reagoi, sosiaalisuus jne. Koiran elekieli koko koulutustilanteen ajan, esiintykö ylikiihtymystä, pelkoeleitä, väistämistä, turhautumista, viretilan ongelmia, motivaatio-ongelmia ym. Miten koiraa on aikaisemmin koulutettu, onko se ollut aktiivinen vai passiivinen osa koulutuksessa, onko sitä houkuteltu paljon, osaako se tarjota käytöksiä, malttaako koira olla aloillaan ja keskittyä ohjaajaan, pitää kontaktia, miten perusasento, seuraaminen ja maahanmeno on opetettu.  Näiden jälkeen voi sitten alkaa suunnitella koulutusta, joka tuskin lähtee liikkeelle siitä, että tehdään seuraamista ja maahanmenoja. Se ei ehkä ole sitä, mitä koiran ohjaaja tuli hakemaan, mutta on tie kohti tehokkaampaa kouluttamista, kun perusasiat ovat kunnossa.

Jos lajikoulutukseen tulee koira, jonka kanssa halutaan harjoitella tunnistusnoutoa, sen kanssa harjoitellaan tunnistusnoutoa. Jos eläintenkoulutukseen tulee koira, jonka kanssa halutaan harjoitella tunnistusnoutoa, mutta sama koira rähisee kentällä muille koirille, sen kanssa harjoitellaan tunnistusnoutoa ”rähinä mielessä” JA mietitään, miten koiran rähiseminen muille koirille saataisiin pois/vähennettyä. Eläintenkoulutuksessa katsotaan koulutusta siis laajemmin kuin lajikoulutuksessa, koska ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”. Kentällä muita koira kyräilevä koira on jonkinlaisessa stressissä, mikä vaikuttaa oppimiseen sekä voi vaikuttaa ohjaajan mielialaan ja suhteeseen koiraan. Ja nämä vaikuttavat oppimiseen, joten rähinää ei voi sivuuttaa koulutuksessa. Sitä ei tarvitse ratkaista tunnarin opettamisessa, mutta se pitää huomioida ja esim. viedä muut koirat niin kauas, ettei rähisevä koira tunne tarvetta kytätä niitä ja koira (ja ohjaaja) pystyvät rennosti harjoittelemaan tunnaria. Ja rähinäasiaa käydään erikseen läpi, sitä ei voi jättää käsittelemättä edes jollain tapaa.

Suurin ero näiden kahden koulutuksen välillä on se, että eläintenkouluttaminen on laveampi kokonaisuus kuin lajikouluttaminen, siinä pitää katsoa kokonaisuutta ja vähän kokonaisuuden ulkopuolellekin (esim. ympäristö, tarttuvat taudit, eläinten kuljettaminen harjoittelupaikalle, jätehuolto jne.). Laji- ja eläintenkoulutus voivat sekoittua siten, että lajikoulutuksessa huomioidaan myös muutakin kuin ko. lajin teknisesti oikea suorittaminen. Mielestäni eläintenkouluttamisen ajattelutapa tuo lajikouluttamiseen uusia ulottuvuuksia ja ajattelutapoja, syventää kouluttamisen taustaa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Treeniä, treeniä – miten kauan pitää harjoitella?

Tässä SM-tokojen jälkimainingeissa olen taas hetkellisesti kovin tokotokotoko (kohta se hiipuu, kun alkaa nomenomenome). Mietin tuossa fiiliksen kannalta (pl. paikallaolot) hyvin menneen kokeen jälkeen sitä, että miten kuitenkin kaikki on aika vaikeaa (meille). Marge on nyt 6v. ja on treenaillut tokoa enemmän tai vähemmän aktiivisesti koko elämänsä (taukoa toki on jossain määrin joskus ollut, tehty muita lajeja tai muuten vain). Nyt Marge alkaa osata liikkeet, siis tietää, miten ne tehdään ja mitä tapahtuu liikkeessä seuraavaksi.

Mutta miksi aikaa on mennyt näin kauan vai onko se normaalia? Ja miksi meillä on mennyt liikkeiden opettamisessa (etenkin EVL) kauan, voisi sanoa n. vuosi / uusi liike (jossa vähän samaa kuin aiemmissa luokissa)? Opetettaessa Marge mielestäni on sellainen, että pitää tehdä paljon toistoja, jotta asiat opitaan vrt. jotkut muut koirani, ei ole ns. nopea oppija. Miksi? Onko Marge vain hidas oppija vai onko koulutustavassani jotain sellaista, joka tekee Margesta vielä hitaamman?

Ensinnäkin oppimisen tahtiin varmasti vaikuttaa koira itse, sen temperamentti ja kokemukset/ympäristö sekä fyysiset ominaisuudet. Onko koira aktiivinen, miten hyvin keskittyy, impulsiivisuus, positiivinen/negatiivinen asenne elämään, arkuus, mistä palkoista luonnostaan pitää jne. Kaikissa koirissa on vahvuuksia ja heikkouksia luonteen ja kropan osalta. Margella ei luonteessa ole sellaisia tekijöitä, jotka suuresti vaikuttaisivat sen kouluttamiseen, kun sitä kouluttaa ilman paineistamista ja vaatimista. Jos Margella on iloinen ja luottavainen olo, kaikki sujuu kivasti. Paikallaoloissa on jostain syystä painetta ja pelkoa mukana, syytä en tiedä, mutta siihen pitää nyt puuttua, jos aion tokoa jatkaa. Ei ole kiva, että koira tärisee paikallaolossa ja on hermostunut. Luonne siis on normaali noutajan luonne, iloinen ja innokas puuhaillessaan.

Sitten omaan toimintaani kouluttamisessa, josta pystyy löytämään oppimista hidastavia tekijöitä. Ensiksikin koulutustapa. Margen kanssa olen käyttäynyt aika paljon eri asioissa namihoukuttelua. Se ei ei sovi Margelle, koska Marge on hulluna nameihin eikä näe eikä kuule mitään, jos nami on jossain sen lähellä. Luopuminenkin on vaikeaa, koska ruoka on niin tärkeää.  Nami esillä oppiminen on siis hitaampaa, vaikka tekeminen itsessään olisi nopeaa. Paremmin meillä toimivat esim. targetit, joista on helpompi luopua.

Jotkut koirat antavat itse valmiita paloja koulutukseen, esim. rauhallisuus paikallaolossa tai irtaantuminen. Margen kohdalla ei näitä ilmaisia juttuja ole ollut turhan montaa tokoa ajatellen, mutta esim. noutamisessa joitakin osia (ottaa tönimättä eikä pure, tunnari ollut helppo – noutajamaisuus ja noutajatreenit auttaneet näissä). Muun on joutunut opettamaan, tekemään toistoja.  Toistoja taas ei kannata tehdä kerralla liian paljon, joten jos koira oppii hitaasti (= useilla toistoilla), niin kouluttamiseen menee kauemmin aikaa kuin jos oppiminen tapahtuisi vähemmillä toistoilla (1. Itse teen helposti liikaa toistoja ja vaikka niissä on variaatiota (2, niin toistojen määrä kerralla on varmasti ollut sellainen, että oppiminen jopa hidastuu.

Syynä toistojen liian suureen määrään on liian harva ja suunnittelematon harjoittelu. Liian harva harjoittelu ei ole hyvä asia, koska ainakin itselläni se johtaa siihen, että harjoittelen myös liian montaa asiaa kerralla. Se voi olla yksi syy siihen, miksi koulutus ei edisty, vaan tuntuu, että samaa asiaa pitää opettaa ja opettaa ja opettaa ja…(3 Eli tulee yksi asia, sitten toinen ja kolmas (uusi) asia ja koiran pää on sekaisin. Ei hyvä.

Sitten liikkeiden kasaaminen. Olen tehnyt sen laiskasti ja ehkäpä jopa huonosti. Kun liikkeet voisi kasata takaperinketjuttamalla (= mennään aina kohti tuttua liikkeen loppuosaa), niin olen tehnyt paljon etuperinketjuttamista tai sitten en mitään ketjuttamista. Sama juttu kokeenomaisuuden kanssa (jota tosin ei Margen tyyppisen koiran kanssa voi tehdä jatkuvasti ilman että koira tylsistyy tekemiseen). Eli kokonaisuudet ovat olleet vähän hukassa ja se, mitä tapahtuu seuraavaksi, on yllätys koiralle. Ja jatkuva yllätyksellisyys ei sovi Margelle, se tuo epävarmuutta tekemiseen eikä Marge koe sitä jännittäväksi (ellei Marge osaa tehtäviä asioita erittäin hyvin). Rally-tokossakin tämä näkyy eli kun tehtävät tulevat nopeasti eteen, tulee sekaannuksia. Tätä pitäisi tehdä vähitellen ja tuttujen asioiden kanssa ensin, sitten pikkuhiljaa lisätä yllätyksiä/häiriöitä mukaan tilanteeseen.

Tässäpä tuli jo hieman alkua siihen, miksi meillä oppi ei ole mennyt perille nopeasti. Paljon pieniä juttuja, joita olisi voinut tehdä toisin. Harjoitella huolellisemmin, liikkeitäkin, totuttaa Margea yllätyksiin ja häiriöihin vähitellen sekä antaa riittävästi aikaa eikä mennä kokeeseen ennen kuin asiat ovat lähes 100% varmasti mielessä.

(1 https://www.psychologytoday.com/blog/canine-corner/201704/train-too-much-and-dog-wont-remember
(2 Sami Kalajan juttu
(3 https://www.linkedin.com/pulse/dog-training-how-often-long-should-you-train-your-jonckheer-sheehy

Tallennettu kategorioihin Toko | Jätä kommentti

Luoksepäästävyys toko-kokeessa

Toko-kokeessa koiran luoksepäästävyys tarkastetaan jokaisessa kokeessa ennen kuin koira pääsee tekemään varsinainen suorituksia. Arvostelu on hyväksytty / hylätty.

Toko-säännöt: Luoksepäästävyyden tarkastus tehdään aina kehän ulkopuolella. Tarkastamatonta tai luoksepäästävyydessä hylättyä koiraa ei saa päästää kehään. Luoksepäästävyyden tarkastuksessa ohjaaja tuo kytketyn koiran tuomarin luokse. Tuomarin pitää pystyä koskemaan koiraan. Nartuilta tarkastetaan samalla, onko niillä kiima ja urokset kohdellaan vastaavalla tavalla. Tarkastus voidaan tehdä paikallaoloryhmittäin, jolloin koirat siirtyvät tarkastuksen jälkeen kehään tai koirat voidaan tarkastaa ennen luokan alkua ja ne pääsevät tarkastuksen jälkeen odottamaan omaa suoritusvuoroaan.

Luoksepäästävyydessä koira tulisi tuoda tuomarin luo löysällä hihnalla, mutta juoksutarkastuksen yhteydessä ohjaaja saa tarvittaessa pitää koirasta kiinni.

Ihannesuorituksessa koira tulee paikalle löysällä hihnalla, käskytettynä tai vapaasti. Se tulee ongelmitta tuomarin luokse ja antaa tuomarin koskettaa itseään. Koira voi tarjota kontaktia tuomaria kohtaan, mutta se ei ole välttämätöntä ts. koira saa myös olla välinpitämätön tuomaria kohtaan (ei ota kontaktia, mutta hyväksyy kontaktin). Jotkut koirat ovat innokkaita tervehtimään tuomaria ja tämäkin on sallittua (toki ylitsevuotavan innokasta koiraa voi pyytää tervehtimään rauhallisemmin). Juoksutarkastus/uroksen tarkastamisessa ohjaaja saa esim. ottaa koiraa pannasta kiinni tai pyytää koiralta käsikosketusta, jotta tuomari pääsee koskemaan koiran takapäähän. Ja toivon mukaan koiran pystyy tutkimaan (”kopeloimaan”) ilman että koira siitä kovasti hermostuu.

Osalle koirista luoksepäästävyyden tarkastaminen ei ole helppo juttu. Usein syynä on koiran arkuus tai ”aggressiivisuus”. Arkoja koiria näkee useammin kuin ”aggressiivisia” koiria. Arka koira pyrkii välttelemään koskemista / tutustumista vieraaseen ihmiseen, se ei uskalla tutustua ja kokee tilanteessa huolestumista, pelkoa, jännitystä tai ahdistusta.

Aggressiivisuus ei ole yleensä suoraa aggressiivisuutta vaan useammin ”älä koske minuun” –asennetta. Se ilmenee jonkinlaisena vihamielisenä käyttäytymisenä (esim. jäykistely, etunoja, hännän korkea asento, tiukka katse jne. – vrt. aggression portaat). Syynä ovat epävarmuus, pelko, huonot kokemukset, ei pidä koskemisesta, jotain rotuun liittyvää tai opittu tapa? Jokin sellainen kuitenkin, että koira kokee itseensä koskemisen epämiellyttäväksi ja pyrkii välttämään sitä. Kyse ei ole välinpitämättömyydestä luoksepäästävyydessä, koska silloin koira ei koe suurta tarvetta vältellä tilannetta, se on sille yhdentekevää.

Molemmissa tilanteissa taustalla on siis jokin syy, jonka takia koira ei halua, että siihen kosketaan. Joissakin tapauksissa ohjaajan jännitys aikaansaa koiraan jännitystä, joka voi vaikuttaa luoksepäästävyyden tarkastamiseen. Toisaalta tavallisen koiran ei kuuluisi tällaiseen kovinkaan paljon reagoida, mutta herkkä koira voi reagoida voimakkaastikin. Syyt ovat siis koiran luonteessa, sille tapahtuneissa kokemuksissa (esim. sosiaalistamisessa) ja oppimisessa.

Luonteiden toivoisi olevan sellaisia, että niihin ei kuulu arkuus eikä arkaa koiraa koskaan saa käyttää jalostukseen, koska arkuuden on monissa tutkimuksissa todettu periytyvän. Tai jos koirat ovat sellaisia, ettei niihin saa koskea (tai pahimmassa tapauksessa edes omistaja ei saa käsitellä niitä), koska koira ”ei halua”, kannattaa ehkä miettiä mihin tuollaista koiraa tarvitaan (henkilökohtainen vartiokoira?). Elämä ei ehkä ole helppoa koiran kanssa, johon ei saa koskea kuin koiran haluamalla tavalla ja haluamassa tilanteessa.

Suurimmaksi osaksi koirien kuuluisi olla sellaisia, että ohjaajan näin sanoessa koira antaa vieraan ihmisen koskea itseensä. Koira pitää opettaa ja totuttaa pienestä pitäen tähän: vieras ihminen koskee sitä, tutkii sitä jne. ja koira saa tästä palkkioita (eli normaalia ehdollistamista siihen, että käsittely on mukavaa). Tämä pätee kaikenlaisiin koiriin; villeihin, yli-innokkaisiin, niihin, jotka eivät pidä siitä, että niihin kosketaan ja arkajalkoihin. Takapään käsittely on joidenkin mielestä ikävää, mutta sitäkin voi ja pitää harjoitella. Jos eläintarhan eläimet saa opetettua tulemaan hoitotoimenpiteisiin tai rokotuksiin vapaaehtoisesti, niin koirien opettamisissa ei pitäisi olla ongelmia.

Tokossa käsittely on hyvin helppoa, koira saa itse tulla tuomarin luokse eikä sitä tilanteessa painosteta eikä siihen kohdisteta uhkaa. Tavoitteena kaikenlaisten koirien kohdalla yleensä on tämänasteinen sosiaalisuus – koiraa pystyy koskemaan, kun ohjaaja näin sanoo eikä koiraa uhata ko. tilanteessa. Luoksepäästävyyttä pitää siis harjoitella, jos siinä on ongelmia (siedättäminen ja vastaehdollistaminen), ettei koe ala koiran kannalta heti epämiellyttävällä asialla.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Merkin kiertämisen ”tekniikka”

Merkin kiertäminen tehdään tokossa avoimessa luokassa (pelkkä kiertäminen, matkaa merkille 10m) ja erikoisvoittajaluokassa (ns. kiertohyppynouto, jossa matkaa merkille on 20m ja matkan varrella koiran mennä hyppyesteiden ja noutoesineiden välistä, esim. https://www.youtube.com/watch?v=TpdvGuWkxmQ) . Kiertäminen ei ole kovinkaan vaikea opettaa, mutta pelkästään se ei riitä. Koiran toivotaan kiertävän merkin suoraviivaisesti ja ripeästi.

AVO: ”Arvostelussa painotetaan koiran halukkuutta noudattaa käskyjä, koiran tempoa ja suoraviivaista liikkumista. Sillä, miltä etäisyydeltä koira kiertää merkin, on merkitystä arvosanaan, mutta arviossa on otettava huomioon koiran koko ja tempo.” ja ”Kun koiran tempoa arvostellaan, tulee rodunomaisuus ottaa huomioon.”

EVL: ”Arvostelussa painotetaan koiran halukkuutta noudattaa käskyjä ja ohjausta, koiran nopeutta ja lyhyitä reitinvalintoja. Koiran pitää juosta riittävän nopeasti, vähintään reipasta ravia ja säilyttää nopeus liikkeen eri vaiheissa. Koiran liikkumisnopeuden arvostelussa on otettava huomioon koiran rotu.”

Rotu on otettu huomioon nopeusvaatimuksissa ja ravikin on mainittu (mutta se ei ole välttämättä ihanne…). Kiertäminen on epäilemättä vauhtiliike (vrt. esim. kaukokäskyt), mikä toki vaikuttaa kouluttamiseen ja arvosteluun. Pelkkä vauhdikas kiertäminen ei kuitenkaan riitä, vaan suoraviivaisuuskin on tavoite (ts. koira liikkuu merkille ja sieltä takaisin riittävän suoria linjoja pitkin). Moni koirista tekee kiertämisen kaartamalla, joko ennen merkkiä tai merkin jälkeen, jotta koira voi säilyttää nopeutensa. Vähän samaa näkee noudossa: koira ottaa kapulan kovalla vauhdilla ja jatkaa samalla vauhdilla kohti ohjaajaa tehden samalla kaarroksen (ei siis ottovaiheessa käänny kohti ohjaajaa).

Tämä taktiikka (säilytetään vauhti koko ajan) voi olla koulutusvirhe: on kannustettu koiraa aina nopeampaan suoritukseen eikä koira pysty nopeuttamaan toimintaansa kuin kaartamalla (kun koira ei vielä osaa kääntyä kovasta vauhdista). Se voi liittyä koiran rakenteeseen (jäykkyys tms.) tai se on muodostunut koiralle tavaksi (kaartaminen helpottaa kiertämistä).

Parempi tapa suoraviivaisuuden kannalta olisi se, että koira ei koko ajan kaahaa samaa tahtia, vaan ikään kuin menee merkin taakse kääntymään ja siten sen ei tarvitse kaartaa.

Omalla kohdallani Margella on kaartamisongelma: kaartaminen tapahtuu merkin kiertämisen jälkeen. Aluksi en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska oli kova työ saada Marge kiertämään ja pitämään sitä hauskana. Matkan ja vauhdin kasvaessa alkoi kaartaminen lisääntyä. Sen estämiseksi olen kokeillut monia tapoja:
– kosketusalusta ennen merkkiä -> sen kautta merkille ja sieltä pois (ei toiminut, koska jumittui siihen, ollaan käytetty sitä enemmän pysähtymiseksi)
– este merkin oikealla puolella (esim. seinä, penkki) -> toimii kun este on paikalla ja hetken sen jälkeen
– verkko-ohjuri kiertämisen aikana -> hämmentyi, koska niitä on käytetty pujottelussa
– ohjurit merkin sivuilla -> kiertää helposti niitä, jos on etäisyyttä ja vauhtia
– lelu merkin takana -> pysähtyy ja kääntyy paremmin
– kosketusalusta merkin takana -> toimii kohtalaisesti, joskus pysähtyy sinne
– palkkio merkistä katsottuna vasemmalla puolella, vapautus sinne heti kierron jälkeen -> parantaa kiertämistä
– palkkio heti kiertämisen jälkeen koiran eteen melkein merkille asti -> hidastaa kiertämistä jonkin verran, tiivistää myös
– tuplakierrot -> ei isompaa merkitystä
– läheltä kiertämiset -> tiiviimpi ja suorempi kiertäminen

Monenlaisia konsteja siis on kokeiltu ja jos näitä olisi tehnyt säännöllisesti (+ ilman muita merkityksiä, joita kikkoihin liittyy), olisi varmaan lähes jokaisesta apua. Suurin ongelma kuitenkin on kiertämisen tekniikka ts. Marge haluaa aina tehdä kierron vauhdin säilyttäen (= kaartaen), jolloin se ei pysty kääntymään nopeasti (kuten ei agilityssäkään käänny). Täten tekniikka pitäisi muuttaa ”mene merkin taakse pisteelle, josta käännyt takaisin kohti minua” -kiertämiseksi. Tähän paras konsti tuntuu olevan kosketusalusta merkin takana (ja satunnaisesti lelu), koska muiden kanssa Marge tuntuu vain jatkavan kaartamista.

Allin tekniikka on erilainen (0petettu eri tavalla heti nuorena) ja Alli on valinnut kiertämisen oikealta puolelta (vaikka se on opetettu kiertämään ensin vasemmalta). Alli hidastaa vauhtia hieman merkin takana, mikä antaa sille mahdollisuuden kiertää merkki tiiviisti ja suoraviivaisemmin. Treeneissä teen sen kanssa molempien puolien kiertämistä tasapainon vuoksi, koska kiertäminen on fyysisesti rankkaa (etenkin nuorelle koiralle). Kiertämisessä pitääkin olla koko ajan hieman varovainen, ettei kierrätä liikaa ja rasita koiraa toispuoleisesti (mihin olen sortunut varmaan opettamisen alkuaikoina Margen kanssa, koska liike oli meille kovin vaikea).

Tässä video kiertämistreeneistä, joissa testaan Margelle lelua ja kosketusalustaa merkin takana – näitä varmaan tulen käyttämään nyt.

Tallennettu kategorioihin Toko | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Älä vertaile

Edelliseen mentaalivalmennusartikkeliin liittyen juttelimme Hansun kanssa treenaamisesta, koirista, niiden erilaisuudesta ym. Ja tähän liittyen se, miten ensimmäisten koirien kohdalla ei ollut kovin paljon vertailukohteita. Oli vain se oma koira, jonka kanssa aloitti harrastamisen, ei ollut mitään suurempia tavoitteita ja oli aika lailla iloinen kaikesta, mitä koira teki ja mitä se oppi. Minkki oli eka kisakoirani, sen kanssa edettiin vähitellen ”vahingossa” eteenpäin. Elvi oli jo sitten tavoitteellisemmin otettu, mutta senkin kanssa eteneminen oli enemmän kokeilua ja sattumaa, jollain tapaa kuitenkin paineetonta. Toki harmitti Elvin rauhallisuus ja Elviä vertasi sähäkämpiin kavereihin, mutta siitä huolimatta sen kanssa pystyi etenemään pitkällekin (vaatimukset kun eivät olleet silloin nopeuden suhteen niin kovia).

Masu oli sitten se murheenkryyni, joka ”pilasi” tulevia koiria. Tai itse asiassa kyse oli mielikuvasta Masusta, joka oli Selman aikaan todellinen, mutta myöhemmin vain muistikuva eikä sellaisenaan luotettava. Masussa olin tyytyväinen sen työskentelytapaan ja asenteeseen, vaikka ongelmiakin oli (esim. agilityssä…). Mutta en verrannut Masua kuin hyvässä mielessä Elviin, lähinnä vertailu oli sitä, missä Masu oli parempi. Selma oli sitten ensimmäinen koira, joka joutui vertailun ”uhriksi”. Ja siitä se sitten lähti, vertailua Masuun ja vertailua muihin koiriin.

Mitä olen nyt oppinut? ÄLÄ VERTAILE! Ainakaan siten, että verrokki on ”väärä” (eri rotu, täysin erirakenteinen koira tms.) eikä negatiivisessa mielessä. Informaatiomielessä voi vertailla, mutta silloin pitää etsiä kohtia, joita voi kehittää eikä voivotella koiran ”huonoutta” muihin nähden. Tuolloin edistyminen on tuhoontuomittua, koska ei ole mitään mahdollisuutta (omassa mielessä) muuttaa tilannetta. Aina on olemassa joku, joka on joskus jossain parempi, joten siinäkin mielessä vertailu on turhaa – muita ei voi muuttaa. Energian kuluttaminen sellaiseen, mitä ei voi muuttaa (muut), on turhaa.

Tästä eteenpäin siis en vertaile (turhaan) koiria ja niiden suorituksia toisiin koiriin. Vertailukohtana on yksilö ja sen kyvyt toimia, kehittyminen itseensä nähden. Helpottaa elämää, kun jättää vertailuajatuksia vähemmälle.

Ja näin jälkikäteen: Masulla oli hyvä asenne ja tykkäsin luonteesta, mutta kyllähän teknisessä osaamisessa oli puutteita. Mutta sinä aikana niillä menetelmillä mentiin tietyllä tapaa, nyt ollaan tarkempia (ja omatkin koirani teknisesti parempia).

Masun treenejä nuorena koirana: https://youtu.be/WDPpD8F5Fnk
Masun PM-tokot -02:  https://www.youtube.com/watch?v=HzWkHzVhBe4 ja https://www.youtube.com/watch?v=EXSLMbvDTz8

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Tokonuorten leirillä

Sain taas ilokseni olla mukana kouluttamassa Kennelliiton tokonuorten leirillä huhtikuun alussa. Mukana oli 14 reipasta tokoilijaa, joiden kanssa treenattiin perjantaista sunnuntaihin. Kovin päteviä ovat nämä nuoret koiriensa kanssa, täytyy tunnustaa! Ja saavat osallistua kahdesti vuodessa viikonloppuleirille, jossa erilaisia luentoja ja koulutuksia riittää.

Tämänvuotinen luento-osuus liittyi mentaalivalmennukseen, jonka piti erittäin hyvä kouluttaja Anne Talvitie. Siellä tuli itsellenikin hyödyllisiä ajatuksia, näin nuorten siivellä kun sain kuunnella asiaa. Tässäpä muutamia mieleeni erityisesti tarttuneita.

Ensinnäkin mentaalivalmennuksen osista: faktat (mm. oma terveys, nukkuminen, koira, välineet, treenipaikat), kehittyminen (treenit, oppiminen jne.) ja mieli (esim. motivaatio, asenne, ajattelu, tunteet). Treenaamisesta se tuttu juttu, että pitää harjoitella muutakin kuin mitä osaa ja missä on hyvä. Riittävän vaativia treenejä, että oppii uutta, ei vanhan toistamista. Pitää uskaltaa mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, siellä voi tulla virheitä ja sitten tietää, että mitä pitää harjoitella lisää. Jos pyörii aina vain onnistumisten parissa, ei kehity. Virheet vievät treeniä eteenpäin.

Ajattelusta nousi esille keho (esim. koppava nokka pystyssä asento -> vaikuttaa myös siihen, että on itsevarmempi olo), mieli ja kieli. Miten puhuu itselleen, mitä ajattelee – sillä suuri merkitys.

Asennekysymykset nousivat myös hyvin esiin. Pysyvät asenteet liittyvät siihen, että pitää todistaa jotain (esim. kokeessa). Mennään kokeeseen onnistumaan ja jos ei onnistu, ajatellaan, että ollaan huonoja. Ei uskalleta epäonnistua kokeessa, etteivät muut näe, että ei ”huono”. Pysyviin asenteisiin liittyi mm. se, että pitää heti osata jokin asia, pitää olla hyvä, ei saa epäonnistua ja verrataan muihin. Voidaan esim. pitää itse ”jonkinlaisena” (esim. jännittäjänä), vaikka on sitä ehkä vain tietyssä tilanteessa. Kehittyvät asenteet ovat niitä, joissa ajatellaan, että kohta osaan ja halutaan haasteita. Se on oppimista ja sitä, että otetaan vastaan palautetta ja kehitytään sen mukaan. Arvostetaan sitä, että harjoitellaan ja kehitytään, ei olla vielä hyviä, mutta voidaan kehittyä hyväksi.

Kisajännityksestä jäi mieleeni mm. se, että kokeelle annettu merkitys vaikuttaa siihen, miten toimii ja millaisia reaktioita itsellä on. Jos merkitys on se, että siinä on pakko onnistua, tehdä täydellisesti tai ajattelee, mitä muut ajattelevat, aiheuttaa tämä helposti painetta ja ahdistusta. Jos merkitys on se, että halutaan tehdä hyvä oma suoritus, ei verrata tätä muihin ja saada tietoa virheistä, jotta voi kehittyä, antaa tämä itsevarmempia tunteita.

Sitten vielä siitä, mihin voi itse vaikuttaa: omiin asioihin eli mihin oikeasti voi kisapaikalla vaikuttaa (esim. kisarutiinit, oma toiminta). Mihin ei voi vaikuttaa kuin vähän ovat ”sun asiat” eli esim. kaverin asiat (voi auttaa, mutta ei voi tehdä muuta). Ja mihin ei voi vaikuttaa ovat ”muiden asiat” eli esim. sää, säännöt, tuomari, ketkä muut ovat kokeessa jne. Kannattaa siis keskittyä niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa eli omat asiat.

Näistä löysin omia huonoja ajattelutapoja, esim. omien koirien vertaaminen muiden koiriin ja sitä kautta ajattelutapa, että omat koirani ovat ”huonoja”. Vaikka eivät ne ole, tekevät erittäin hyvin, kun miettii niitä resursseja, mitä niille on annettu (koko, rakenne, luonne jne.). Tai keskittyminen kokeita ajatellessa liikaa muiden asioihin, esim. miten muilla menee ja millaisia muut ovat tai jos kokeessa on nopea bc -> Marge ei koskaan voi saada kymppiä ruudusta. Mutta eihän sen näin pitäisi mennä, koska ovat erirotuisia ja työskentelevät eri tavalla. Ja jos on, niin sille en minä voi sitten mitään. Pitäisi olla enemmän tyytyväinen oman koiransa suorittamiseen senhetkisen tason mukaan, ei vertailla koiria toisiinsa (mikä estää kehittymistä), tehdä riittävän vaikeita harjoituksia eikä vain sitä, mikä aina varmuudella onnistuu. Ja tietysti muuttaa ajattelutapaa virheiden suhteen eli jos (kun) kokeessa tulee virhe, niin se on vain tietoa seuraavaa treeniä varten. Koe on vain osa treenaamista, ei liikaa painoarvoa pisteille tms. siellä, vaan sille, miten koira suorittaa liikkeet suhteessa koulutus- ja osaamistasoon. Monenlaista ajatusta siis heräsi (taas) näistä ja suosittelen osallistumaan Annen koulutuksiin tai luentoihin, jos mahdollista – tässä vain pieni pintaraapaisu siitä, millaisia asioita siellä käsiteltiin.

Ps. Jos seisoskelen nokka pystyssä kädet lanteilla kisoissa, niin se on osa mentaalivalmennusta.

http://www.kennelliitto.fi/nuorille/tule-mukaan-menoon/tokonuoret/kennelliiton-tokonuoret-valmennusryhma

Tallennettu kategorioihin Toko | Avainsanoina , | Jätä kommentti