Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2019

Akillesjänne osa 1 (päivät 1-5)

Kirjoittelin aikoinani paljonkin murtuneesta nilkasta ja jalkapöydän luista (lisfrancin murtuma) sekä jalkapöydän luiden luuduttamisesta. Lyhyesti näistä: kaaduin hevosen kanssa lokakuussa siten, että vasen jalka jäi hevosen alle ja vääntyi siinä. Nilkkaan tuli sisäkehräsen murtuma, joka leikattiin ja ruuvattiin. Myös jalkapöydän luita murtui / siirtyi paikaltaan, niille ei sen kummemmin tehty muuta kuin olivat mukana kipsin sisällä. Kipsi oli 6 vko (muistaakseni) ja sen jälkeen käveleminen oli pitkään vaikeaa, koska jalalla ei voinut astua. Nilkka oli kunnossa, jalkapöytä ei. Lopulta menin lääkäriin ja siellä todettiin, että jalkapöydän luissa oli murtumia ja liikkumista sivuttain eli eivät kuten pitäisi. Jalka leikattiin huhtikuussa ja siinä jäykistettiin jalkapöydän luut. Aikaa kokonaisuudessaan meni n. pari vuotta, että jalkaa pystyi sanomaan suhteellisen normaaliksi. Jäykkä se tietysti on, mutta pystyy tekemään melkein kaiken normaalisti.

Nyt innostuin ja pääsin mukaan pelaamaan sählyä. Tätä ennen olin vain ulkoillut koirien kanssa, juossut erittäin satunnaisesti, ratsastanut säännöllisesti ja käynyt jumpassa epäsäännöllisesti. Toisella sählykerralla sitten astuessani muistini mukaan taaksepäin lattiaan ”tuli kuoppa” – luulin, että alla oli sellainen metallinen levy, joka kääntyi alas ja takaisin jalan mukan, kun kuului myös kova ääni. Mutta se olikin jalka, kantapää hävisi kokonaan alta ja siinä sitä oltiin. Pystyin hätäisesti kävelemään reunalle, kantapää oli pois, mutta jalan pystyi laittamaan maahan. Kylmää ja koholle, alkoi vähitellen sattuakin. Tuli heti epäilys, että akilles oli mennyt. Soitto Heidille, että apua tarttis. Kotona tuumailin, että pitääkö mennä lääkäriin vai ei. Vähän kuljin siinä tukea pitäen ja Heidi sanoi: ”Jos sun koira kävelisi noin, veisitkö lääkäriin?”. Soitto päivystykseen, buranaa ja panadolia nassuun, kylmää jalkaan ja Kokkolaan. Kipua alkoi olla jo enemmän ennen kuin lääkkeet alkoivat vaikuttaa.

Kokkolassa lääkäri käski pötkölleen ja kokeili akillesta – ei reagoinut nilkka eli sökönä. Sain heti ajan seuraavalle päivälle ultraan tämän varmistamiseksi. Jalkaan laitettiin väliaikainen lasta, jalkaterä alaspäin eli ns. ekvinus-asento. Kipuja ei sinänsä ollut, otin yhden panadolin yötä vasten ja keppien kanssa kotiin. Aamulla ultrassa selvisi, että revennyt/katki oli. Siitä sitten eteenpäin ja lääkäri totesi, että repeämä on sen verran ylhäällä, että konservatiivisella hoidolla jatkuu. Jalkaan tuli kipsi niin, että se on alta auki ja jalka edelleen ekvinuksessa. Tätä ainakin pari viikkoa, sitten katsotaan tilanne, aletaan kääntää jalkaa kohti 90 asteen kulmaa ja sitten ortoosia, kantakiilaa ym. Fysioterapiaa myös.

Tein virheen siinä, että olin jo keskiviikkona töissä (seuraamassa virkakoirien treenejä) ja siinähän keppien kanssa kinkatessa kämmenet tietysti kipeytyivät kovasti. Kotiin sain pyörätuolin, vanhasta muistista tiesin, että muuten kotona on tosi hankalaa. Torstaina käväisin myös töissä tunnin pidossa, autolla pystyy ajamaan vähän erikoisesti – onneksi on automaatti! Ikävää tässä on se, että nyt tuo huono vasen jalka joutuu kovasti töihin. Tasapainottelu sillä on vaikeaa, koska jalkaterä ei liiku/jousta, vaan on levymäinen. Yhdellä jalalla seisominen on sillä siksi hankalaa, vaan tässähän se kehittyy. Pitää yrittää huoltaa sitä jollain tapaa, ettei rasitu liikaa, kun ei ole ns. normaali.

Rasitus ei ole hyvä jalalle, koska jalka ilmeisesti turposi ja siten jalkaterässä joku hermo tms. puristuu ja se oli kipeä, ei pystynyt oikein olemaan tai nukkumaan. Torstaina illalla vähän ”säädin” kipsin reunaa puristavalta osalta, mutta ei se auttanut enkä uskaltanut enempää sitä muokata. Perjantaina yöllä jossain vaiheessa levossa turvotus oli laskenut ja samalla kipu vähentynyt. En siis lähtenyt uutta kipsiä anomaan, vaan nyt olen jalka enemmän paikoillaan ja vaakasuorassa, jottei kipeydy uudelleen. Pohje/akilles ei muuten ole kipeä, enemmän sellainen kun on pohjetreenin jälkeen eli ei paha ollenkaan. Koirien ulkoiluttaminen on tuskaa, yritän kehitellä niille kotiohjelmaa.

Yritin pyörätuolin kanssa ulkoiluttaa koiria, raskasta oli

Shooting-lehti ja flattijutut

Mitä tapahtui flatille?

Jeremy Huntin kirjoitus siitä, miksi flatti, aikoinaan Britannian suosituin noutaja, on nyt harvinainen näky metsästyksessä.

Flatti syntyi 1800-luvun puolessavälissä labradorin ja settereiden sekoituksena tavoitteena yhdistää näiden rotujen parhaat piirteet. Jeremy Hunt oli käynyt läpi vanhoja ”Shooting Times”-lehtiä 1930- ja 1940-luvuilta ja havaitsi, että flatti oli erittäin yleinen lehtien kuvissa. Nykyään tällainen näky on harvinainen. Labradorit ovat paljon yleisempiä ja niitä rekisteröidään Kennel Clubissa n. 30 000 vuodessa kun taas flatteja n. 1100.

Kun juttelee flatteja kouluttaneiden ihmisten kanssa, he sanovat, että flatti ei ole ”pikaratkaisu” (quick fix) koulutuksen suhteen tai ennätysnopea etenemään koulutuksessa, joten kouluttajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja flatille pitää antaa aikaa.

Caroline Hewison (kennel Casblaidd, paljon flatteja metsästyksessä ja kokeissa käyttävä) kertoo, että flateilla on suuri persoonallisuus ja huumorintajua. Ne kehittyvät hitaammin kuin labradori ja kaikkien tulee kunnioittaa tätä. Lopputulos on kuitenkin odottamisen arvoista. Ihmiset odottavat nopeita tuloksia, flatilla voi tuloksiin mennä hieman enemmän aikaa. Kun flatti on oppinut tarvittavat asiat hyvin, se on erinomainen markkeeraaja ja tyylikäs työskentelijä.

Jeremy Hunt kävi tumaroimassa flattien working testiä ja huomasi, että flatit olivat oikein koulutettuina erittäin kyvykkäitä, hyvän ”vietin” ja hyvät metsästystaidot omaavia koiria. Nämä yhdistettynä ”virtaavaan” työskentelytyyliin olivat sellaista, jota voisi katsoa koko päivän kyllästymättä.

Palkintojenjaossa Hunt sanoi, että koirien työskentely muistutti labradorien työskentelyä n. 40 vuotta sitten. Tämä oli sydämellinen kehu. Koepäivänä ei nähty hurjaa metsästämistä tai robottimaista ohjausta, mitä on totuttu näkemään labradoreilla. Flateilla näkyi haluttu sitoutuneisuus työhön sekä tarvittava tottelevaisuus ja reagointikyky. Koirat tiesivät, mitä tehdä, eivät metsästäneet turhaan ja noutivat ilman tarvetta tukeutua liialliseen ohjaamiseen. Tässä näkyi näiden ihmisten halu vaalia flattien työskentelykykyä.

UK:ssa on joukko ihmisiä, jotka haluavat ylläpitää flatin dual purpose -metsästyskoiran ominaisuuksia. Dual purpose voi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Kirjaimellisesti flatti on juuri tätä. Sillä tarkoitetaan myös sitä, että rotu ei ole geneettisesti jakautunut selviin metsästys- ja näyttelylinjoihin. Olemassa on kyllä joitakin puhtaasti metsästyslinjaisia flatteja, mutta suurin osa kasvattajista pyrkii kasvattamaan koiria, joilla on mahdollisuus menestyä metsästyksessä ja olla rotumääritelmän mukaisia. Eli koira voi olla päivän metsällä ja sitten mennä näyttelykehään saamaan hyvän palkinnon. Kuitenkin tätä voidaan pitää myös selityksenä sille, miksi flatin suosio metsästyskoirana on laskenut ja metsästyskoiraa etsivät päätyvät labradoriin.

Kun puhutaan flatista metsästyksessä, esille tulee aina flatin erinomainen kyky löytää linnut. Ja se on tärkeintä metsästyksessä, saada saalis reppuun. Miksi siis flatti ei ole enää niin suosittu metsästyskoirana?

Miksi flattia nähdään kokeissa niin harvoin?

David Tomlinson

Flatti oli pitkään suosittu metsästyskoira Englannissa. Vuonna 1908 oli ensimmäinen kerta, jolloin noutajamestaruudessa oli mukana enemmän labradoreja kuin flatteja. Tänään flattia ei koekentillä näe kovinkaan usein. Näyttelyissä flatti kuitenkin on suosittu.

Tomlinson sai muistutuksen siitä, miten hyviä flatit voivat olla, ollessaan Neil Gilbertin ja tämän kahden flattinartun kanssa metsästämässä. Neil on tyypillinen flatin omistaja. Hän aloitti labradoreilla, sitten otti working cockerin ja tämän jälkeen flatin tarkan tutkimustyön jälkeen. Neilin mukaan flatin kouluttaminen oli ilo hänelle. Flatti kuitenkin tarvitsi pehmeämpää lähestymistapaa kuin tyypillinen labradori. Flatti on herkkä ohjaajan äänelle ja vartalonasennolle. Jotta koirasta saa parhaan irti, pitää olla kärsivällinen, lempeä menetelmissä ja omata pikkuripaus ”koirapsykologiaa”. On myös tärkeä työstää katsekontaktia.

Kouluttamisessa voi mennä pitempi aika kuin labradorin kanssa ja flatti-ihmiset sanovat usein, että kehittyminen on hitaampaa. Jos teet asiat oikein, saat aikaan erinomaisen metsästyskoiran, joka kääntää katseet kokeissa.

Neil on kääntynyt nyt flatteihin ja kannustaa ihmisiä harkitsemaan rotua monestakin syystä. Ensinnäkin hyvin koulutettu flatti on tyylikäs kentällä. Toiseksi niillä on vaikuttava työtahti, paljon viettiä ja päättäväisyyttä. Hänen koiransa ovat rohkeita mennessään uimaan jäiden sekaan ja rikkomaan jäätä tai mennessään okaiden sekaan kuin spanieli. Lisäksi flatit ovat hyviä markkeeraamaan. Monet labradori-ihmiset eivät arvosta flattien ilmavainuista työskentelyä vs. maavainuinen, mutta nenä ylhäällä ei tarkoita sitä, etteikö koira työskentelisi. Hänen koiransa ovat hiljaisia odotellessaan sekä kiintyneitä ihmiseen ja haluavat olla ihmisen lähellä. Viimeiseksi ne ovat vielä erinomaisen elegantteja hyppääjiä.

Oma mielipiteeni lyhyesti

Näissä jutuissa tulee ilmi se, että flattia nähdään metsästys- ja koepuolella suhteessa rodun ominaisuuksiin turhan harvoin. Aikanaan yleisin noutaja on nyt yleinen lähinnä näyttelykehissä vrt. metsästyskokeet. Flateissa kuitenkin olisi ainesta koe- ja metsästyspuolelle (jossa niitä ehkä käytetään enemmän kuin kokeissa?), vaikka linjojen välillä on painotuseroja. Perusflatin tulisi kuitenkin miniminä päästä taipparit läpi ollakseen myös jalostusyksilö. Jonkinlainen profiilin nostaminen metsästyskoirana olisi ehkä syytä, jos flattia halutaan viedä vielä enemmän metsästyspuolelle?

Flatin kouluttamisessa näissä korostuu se, että se on erilainen koira kuin labradori. Ohjaajan pitää osata toimia flatin kanssa sen ehdoilla ja hyväksyä, että siinä on myös omat herkät ja pehmeät puolensa. Näihin voin yhtyä, flatti ei ole vakava koira perusluonteeltaan, vaan iloinen ja omistajaan kiintyvä koira. Sen koulutus sujuu vallan mainiosti, kun saa flatin haluamaan sitä, mitä itsekin haluaa. Yhteistyö hyvällä ja harjoitusten rakentaminen siten, että niissä onnistuu ja pääsee palkitsemaan osaamisesta (ei huutoja, korjailuja tai kieltoja koulutusmenetelmänä). Koepuolelle haluava päässee labradorin kanssa helpommalla kuin flatin kanssa, mutta en pidä flattia huonona tai hankalana koekoirana, kun vain palaset saa osumaan kohdalleen (kuten ei näissäkään kirjotuksissa).