Jälkimietteitä

Pk-jälki on mielestäni yksi mukavimmista koiraharrastuslajeista. Saa olla metsässä, helppo harrastaa ja koirat tykkäävät. (Huonoja puolia mm. ötökät, etenkin kuumalla säällä ja hk:t, jotka haittaavat syksyistä jäljestämistä.) Olen tehnyt jälkeä kaikkien koirieni kanssa, enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Kaikkien kanssa pohjat jäljestämiseen on tehty vähän eri tavoin ja nyt keräsin tähän yhteenvedot eri tavoista ja mitä niillä saatiin aikaan.

Elvin kanssa tein nuorena verijälkeä eli mejää eikä Elvin kanssa tehty makkarajälkiä tms. ennen tätä. Nomea eli etsintää muulla tavoin tein toki heti nuoresta lähtien. Elvi oli hieman liian vauhdikas jäljestäjä, jota opettelin jarruttamaan jäljellä. Mejän jälkeen Elvin ollessa 6-vuotias aloitin PK-jäljellä kisaamisen, jossa ongelmana oli liiallinen vauhti ja keppien jääminen välille. Jarruttaminen ja kepeistä parempi palkitseminen auttoivat asiaa ja Elvistä tuli valio sielläkin aika helposti.

Masu aloitti jäljestämisen myös mejässä, jossa aluksi oli enemmän hankaluuksia (jäljellä pysyminen ym.). Masun kanssa aloitin PK-jäljen tekemisen aikaisemmin kuin Elvin kanssa, muistaakseni ihan vain kävelemällä jäljen ja laittamalla sinne ruokaa/keppejä. Mutta pohjat oli tehty mejässä. Ongelmana PK:ssa taas liian kova vauhti ja keppien jättäminen. Jossain vaiheessa tein PK:ta ja mejää vähän vuorotellen kesällä eikä ollut suurikaan ongelma koiralle.

Selman kanssa muistiinpanojen perusteella olin tehnyt pohjia jonkinlaisilla namijäljillä (esim. http://pipap.net/ems/selma_maasto.htm). Sitten menin muutamien verijälkien jälkeen mejässä avoimeen luokkaan, jossa suorilta ykköset. Voittajaykköset tulivat PK-uran jälkeen helposti ja Selma oli ensimmäinen koirani, joka mejässä tuli suoraan ykkösillä valioksi. Mutta Selmalla puolestaan oli ongelmia PK-jäljellä: Selma mennä puksutti jäljestävän näköisenä vaikka ei ollut oikealla jäljellä. Tätä piti korjata sitten lisäämällä motivaatiota jälkeen (ruokakuppipalkka) ja tasaisen tuntuman pitämisellä. Keppien ilmaisussa oli tietysti myös sanomista, Selma ei ollut kovinkaan tarkka ja pyyhälsi helposti ohi niistä. PK:ssa Selma ei koskaan ollut luotettava, jäljellä tapahtui harhautumisia ja vauhtia oli turhan paljon.

Hellevin kanssa aloitin makkarajäljillä ja tein niitä ahkerammin kuin kenenkään muun kanssa. Ensimmäinen jälkikoe oli kuitenkin mejä, joka meni ihan hyvin – PK-jäljen pohjilla + riistainnolla. PK:ssa kisattiin vain muutaman kerran, JK3 saavutuksena – tottis oli se heikoin lenkki, joten siksi PK jäi. Hellevin kanssa tein keppijälkiä (lyhyt jälki, paljon keppejä) jossain vaiheessa aika paljon ja lopussa oli ruokakuppipalkka. Hellevi oli kokonaisuudessaan luotettavan oloinen jäljestäjä, johtuen myös varmaan rauhallisesta luonteestaan.

Marge teki hyvin innokkaasti makkarajälkeä nuorena, ei nyt samoja määriä kuin tosiharrastajat, mutta ehkä enemmänkin kuin Hellevi. Verijälkeä ei juurikaan ole tehty. PK-jäljellä jossain vaiheessa ongelmana oli siirtyminen metsään, kun namit jäivät ja nomea oli tehty paljon – nenä nousi ylös eikä kepeistä piitattu ollenkaan. En kyllä ollut niitä kovinkaan hyvin opettanut (ei keppijälkiä juurikaan), joten ei ihme, että kepit olivat turhia. Vähitellen ne ovat alkaneet tuntua tärkeiltä (ruokapalkkaus, ei leikkimistä paitsi viimeinen keppi) ja itse jäljestäminen on nyt kohtuullisen tasaista.

Alli on tehnyt hyvin vähän makkarajälkeä, oikeastaan siinä 3-6kk ikäisenä n. 20-30 sellaista ja sitten heti siirryin lyhyille keppijäljille (naksauttaminen kepeistä + leikki). Näitä ensimmäisenä syksynä tuli tehtyä ehkä kymmenkunta. Tänä vuonna olen tehnyt hyvin vähän jälkiä, alle 5, mutta jotenkin jäljestämisen idea on seljennyt Allin mieleen ts. Alli jäljestää löytääkseen keppejä. Vaikuttaa siis hyvältä.

Yhteenveto

Yhteenvetona ajattelen nyt niin, että opetan jäljestämisen nenänkäyttöharjoituksia tekemällä (esim. namietsintää sisällä ja ulkona) sekä tekemällä pennulle jonkin verran makkarajälkiä. Mutta sitten nuoren koiran (n. 6-8 kk) kanssa siirryn keppijälkeen, jossa kepit on motivoitu voimakkaasti -> saa aikaan sen, että koira jäljestää matalalla nenällä. Jäljen lopussa voi olla loppupalkka, jotta motivaatio pitempään jälkeen säilyy. Nuori koira voi myös käydä kokeilemassa verijälkeä. Ajatuksena on se,  että jäljestäminen on tapa löytää kepit ja koira ei löydä keppejä, ellei se jäljestä maavainuisesti -> koira oppii itse jäljestämään nenä alhaalla (+ alussa joitakin makkarajälkiä + namietsintää). Tavoitteenani ei ole FH tai suuret mestaruudet, joten keppijälki olisi koulutuksen pääpainopisteenä.

Toki jäljestämiseen vaikuttaa koiran luonne, kuten olen omissani huomannut: rauhallisempi ja keskittyväisempi kaveri on helpompi saada jäljestämään rauhallisesti ja pv. Ja omalla ohjauksella on merkitystä, liinankäyttö ja nopeuden säätely ovat tärkeitä asioita. Mutta PK-jäljen pohjia ajattelen nyt tekeväni enemmän keppien kautta sekä siten, että koira itse hoksaa etsiä niitä nenä alhaalla, makkarajälkien tallaaminen kun on niin tylsää…

Margen jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=b6oImIwKdo4

Allin jälkeä: https://www.youtube.com/watch?v=75NiXqyAXio

Kategoria(t): Omat koirat, Yleinen Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*