Tosiharrastajasta puuhastelijaksi

Joskus ammoisina aikoina olin to-del-la innokas harrastamaan kaikenlaista mahdollista koirien kanssa. Samalla viikolla eri lajien treenejä, kokeitakin ja vapaa-aika meni aika tarkkaan koirien treenaamisessa. Nyt jonkin aikaa on ollut vähän hiipuneempi tahti, mikä näkyi myös siinä, ettei Allin kanssa ollut kiirettä tokon aloittamisessa ja moni muukin laji on jäänyt sivurooliin tai kokonaan pois. Talviaikaan toki joskus asiaan vaikuttaa aikapula, mutta esim. nyt lomalla tuota selitystä ei kyllä ole. Ei vain juuri tällä hetkellä ole suurta paloa treenaamiseen, varsinkin kun vaatimukset treenaamiselle edistysmielessä ovat (tuntuvat) kovin aikaavieviltä ja ponnistelua vaativilta. Pitäisi oikeasti haluta treenata, valita se jonkun muun tekemisen sijaan eikä ajatella, että se on jotain puolipakollista toimintaa.

Aktiivisin treeniaika oli varmaan ensimmäisten kisakoirieni aika. Silloin moni asia oli toisin. Koska kokemusta eri lajeista oli kovin vähän, pienetkin onnistumiset olivat uusia kokemuksia ja onnistumisia tuli koko ajan, kun oppi uutta. Nyt tuntuu siltä, että suurin osa opetettavista asioista on jo tullut tehtyä, ei tule useinkaan wau-juttuja, vaan enemmän näkee sen, mitä vielä pitää tehdä ja mitä hioa lisää.

Harjoiteltavia asioita oli vähemmän, ei puhuttu niin paljon kaikesta muusta, mitä eri lajeissa piti tehdä. Tuo osittain vaikeutti treenaamista, kun moni sivujuonne (esim. kisatreenaaminen) piti opetella kantapään kautta. Toisaalta oli helpompaa, kun ei tarvinnut tehdä kaikenmaailman hyppytekniikoita, häiriötreenejä tai kroppajumppia (joiden puute sitten aiheutti ongelmia monessakin suhteessa). Nyt tuntuu joskus, että harrastajan pitäisi olla liki ammattilainen, tehdä monenlaista tukitreeniä, huoltaa, hoitaa jne. koiraa, jotta sen kanssa voi harrastaa. Ei huono asia, mutta vaatii panostusta. Aikaisemmin myös monen lajin taso ja vaatimukset (myös koirien kohdalla, esim. fyysisyys) olivat hieman matalampia, jolloin vaadittavien asioiden opettaminen onnistui kohtalaisella työllä (asiallisen koiran kanssa).

Näiden lisäksi aktiiviaikanani kävin ohjatuissa treeneissä siten, että ainakin jossakin lajissa Joku Muu ohjasi treenaamista. Nyt suurin osa treeneistä on sitä, että itse suunnittelee mitä treenaa ja milloin tai sitten on porukkatreenit (joissa onneksi löytyy muiden ajatuksia, että mitä treenata). Yksin suunnitellessa on helppo tehdä samoja asioita tai jättää treenit välistä, jos ei huvita treenata. (Ja taas toisaalta yksin treenatessa saa panostettua juuri siihen, mitä pitää treenata eikä koirien tarvitse odotella autossa työpäivän jälkeen tuntikausia – puolensa kaikella!) Vähän kuten minun ”jumppaamiseni”: kotona tulee todella harvoin tehtyä mitään helppoakaan jumppaa (”5 min päivässä riittää” – joo, riittäisi, jos tekisi sen), joten ohjattu jumppa on ainoa vaihtoehto, jossa lihaskuntoa tulee tehtyä.

Paljon löytyy hyviä tekosyitä sille, ettei tule treenattua, mutta ehkä suurin syy tällä hetkellä on se, että ei ole sitä valtavaa innostusta, joka joskus oli. Jolloin jaksoi käyttää aikaa treenaamiseen, sen suunnitteluun, useampaan lajiin jne. Ja kun aikaa käytti, edistyi ja tuloksiakin tuli joskus. Onhan näitä vaisumman treenaamisen kausia ollut, ei sitä koko aikaa jaksa intoilla tokosta tms. Puuhastellen eteenpäin, siinä hyvä motto – kohti kyläkisoja mars!

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*